Yön pimeydessä

Vähän tulee jälkijunassa tämä postaus, mutta olkoon se sitten sitäkin tiedontäyteisempi ja lukijaystävällisempi!

Sodankylässähän perjantai, lauantai ja sunnuntai ovat käytännössä yksi ja sama päivä. Tietysti voitaisiin todeta tämän koskevan koko festivaaliviikkoa, mutta niin sanottuja "pääpäiviä" ovat nämä kolme. Työvuorojen ohessa ehti joka tapauksessa nauttimaan ihan kiitettävästi elokuvataiteesta myös näinä päivinä, vaikka perjantain yövuoro 1:30-6:00 olikin mielestäni hieman kyseenalainen.

Aloitetaan silti perjantain tärkeimmästä osuudesta. Varsinaisista nähdyistä elokuvistahan teen myöhemmin vielä oman koosteensa, mutta mainittakoon nyt sen verran, että tekijävieraat olivat tänä vuonna mainioita. Onnistuin perjantaina katsomaan kaikki 5 ensimmäistä näytöstä ennen tarvittavaa iltalepoa ja yöllistä myyntivuoroa. Tommi Korpelan tähdittämä Deadweight meni vielä pienessä aamuväsymyksen ja festarihuuman sekaisuudessa, mutta kun aamukahvia jonottaessa sai huomenentoivotukset Laura Birniltä, niin kovin ruttuista naamaa ei aamun näytöksessäkään kehdannut näyttää. Samaan aikaan olisi ollut mahdollisuus kuulla Jiri Menzelin ajatuksia aamukeskustelun muodossa mutta enpä ole noihin aiemminkaan osallistunut, joten tälläkin erää leffat veivät voiton. Menzeliin palataan vielä myöhemmin.

Yhdestä tekijävieras-asiasta Sodiksessa pidän kuitenkin ja se on Mestariluokka -näytökset. Yhden maailman kuuluisimmista elokuvajulkaisuista - Cahiers du Cineman - kriitikkona tunnettu ranskalainen Frederic Strauss nimittäin esitteli Pedro Almodovarin uutuuden, miehen aiempia elokuvia vakavamielisemmän Julietan Isossa Teltassa. Strauss perkasi Almodovarin uraa ja myös Sodiksessa nähtyä Julietaa tyylikkään esseistisesti ja pakotti takarivinkin statistit kuuntelemaan, mitä sanottavaa espanjalaisohjaajasta oikein oli. Elokuva itsessään tuskin nousee Almodovarin parhaimpiin, mutta puhtaana draamana se oli varsin onnistunut.

Perjantain kohokohta oli joka tapauksessa - yöllisen Rampe ja Naukkis esityksen ohessa - live-säestyksellä maustettu ja henkiin herätetty mykkänäytös. Neil Brand & The Dodge Brothers jamitteli täpötäyden Ison Teltan yleisön rummuttaessa tahtia samalla, kun Louise Brooks pakeni virkavaltaa 20-luvun klassikkoelokuvassa Beggars of Life. Tunnelma teltassa huumasi allekirjoittaneenkin siinä määrin, että vastoin kaikkea Sodis-etikettiä kävin pyytämässä Neil Brandilta nimikirjoituksen festarikatalogini kanteen. Samalla reissulla myös Laura Birn signeerasi ilolla The Ones Below'n esittelysivun katalogista. Enempää fanipoika-hulluttelua en Sodiksessa kuitenkaan viitsinyt suorittaa, vaikka myös Tommi "Ihmebantu" Korpela olisi ollut aivan huutoetäisyyden päässä.

Nimmarihommia Neil Brandin kanssa (kuva: Ella Karttunen)

Sodankylän lauantaissa iskivät yhteen jälleen - yhdettätoista kertaa - Universumi ja Haniversumi, eli Sodankylän ja Muun Maailman futisjoukkueet. Ottelu oli tänä vuonna otsikoitu Midnight Sun vs Terrestrials, joten galaksienvälistä vääntöä olisi tiedossa. Verenperintönä saamani maalivainun ansiosta osuin itsekin kertaalleen maalipuiden väliin, eikä rangaistuslaukauskilpailun häviäminen Muun Maailman joukkueelle tuntunut yhtään niin pahalta, kuin olisi voinut kuvitella. Legendaarisen kolmannen puoliajan pidin oman joukkueeni maalin puhtaana kuin Claudio Taffarel parhaina päivinään. Ja mikäs oli torjuessa, kun puolustuksen lukkona hääri Kymmenen Käskyä Kirkolle -teoksestaan tuttu anarkistipappi Kai Sadinmaa ja keskikenttää dominoi tuore Cannes-voittaja, Hymyilevän Miehen ohjannut Juho Kuosmanen. Kun elokuvaohjaaja käskyttää keskikenttää ja puolustuksessa luutii mies, joka työkseenkin torjuu pahoja henkiä, niin eipä niitä torjuntojakaan ihan älyttömästi sitten kerry. Joka tapauksessa, jälleen huikea kokemus joka pysyy tulevassakin omassa Sodis-ohjelmassani.

Maailmankaikkeuteen palautettiin rauha jalkapallon avulla (kuva: Ella Karttunen)

Sunnuntai oli ainoa vapaapäiväni Sodiksessa ja sehän tarkoitti sitä, että liian vähäiseksi todettu leffankatsomiskokemukseni täytyi korjata koettelemalla istumalihaksia koko pitkän päivän ajan. Viiden elokuvan ja kymmenen ja puolen tunnin istuntoni sisälsi niin ranskalaista teinirakkautta, italialaista saattohoitoa kuin tshekkiläistä mustavalkoelokuvaakin. Illan ja koko 17:sta elokuvan festivaalini huipensi Jiri Menzelin nerokas Tyttö Kaljassa, joka oli - ainakin itseni näkemistä elokuvista - se kaikkein parhain.

Sodankylän talkoolaisillahan festari vasta alkaa sunnuntaina, kun viimeiset lopputekstit on katseltu. Teltat puretaan, tuolit ja julisteet ja oheiskrääsä palautetaan varastoon odottamaan ensi vuotta ja koko homma pannaan muutenkin pakettiin sellaisella intensiteetillä, että sen ymmärtää vain jos on ollut itse paikalla - 300 vapaaehtoista on aika tehokas porukka ihmisiä. Sunnuntaiyö vietettiin sohvalla - taivasalla - ja uusi viikko vastaanotettiin aamukeskustelulla ja -oluella Ison Teltan rippeiden juurella, festivaalin ytimessä. Tämän perään muutama tehokas tunti unta ja kohti Kommattivaaraa ja kaikkien vesi - tai viini - kielellä odottamaa karonkkajuhlaa. Sodiksen karonkka on yksi niistä merkittävimmistä syistä, miksi ihmisten huulilla kiertää termi "Sodankylän Henki". Viikon aikana vieraista on tullut tuttuja, tutuista kavereita ja kavereista ystävyksiä. Lähes sisaruksia! Tällaiseen paikkaan on aina mukava palata ja ensi vuonna - eli siis enää alle vuoden päästä - pidän satavarmasti huolta siitä, että ainakin minun lomani osuvat välille 12.-19.6.2017.

Kuvan täydeltä parhautta (kuva: Santeri Happonen)

Kiitos Sodankylä, kiitos ystävät. Nähdään taas - elokuvissa!

Torstaiaamu valkeni päänsärkyisenä, mutta aurinkoisena. Siksipä aamupuuro ja kahvi menivät suorituksenkaltaisena ja Isoon Telttaan oli pakko suunnata heti herätyskellon hiljennyttyä. Elämänmakuisia poikavuosien kaveruustarinoita elokuvien muodossa katseltua pääsi jälleen toivomaan, että kassa täsmää alussa - ja varsinkin lopussa. Ei täsmännyt.

Kuluneen kevään ja kesälomankin aiheuttama univaje ja energianpuute tuntuivat aiheuttavan ennenaikaisen kuoleman, mutta onneksi se olikin vain päiväunta. Työvuoro kun loppui puoliltaöin, niin taisi kestää kymmenen minuuttia, että pääsin nauttimaan tuulivoimalla tuotettua virvoitusjuomaa tölkistä, jonka kylkeä koristi komea siipikarjaeläin. Elämä voitti välittömästi.

Elokuvia ei enää torstaille kertynyt, mutta koska Sodankylässä toisiksi parasta elokuvien jälkeen on - tasapistein loppukaronkan kanssa - Sodankylän henki ja ihmisiin tutustuminen, päätimme kanssatalkoolaiseni kanssa suunnata Jokirannan Laiturille sosialisoimaan. Tästä riittäisi tarinaa pidemmäksikin jutuksi, mutta todettakoon nyt ainakin, että paikallinen nuoriso on asiallista ja Star Wars ja Disneyn elokuvat riittävät yhdistämään ihmisiä yli sukupolvirajojen.

Puhelin kastuu koska jonotan sateessa Louise Brooksin tähdittämään ja The Dodge Brothersin säestämään mykkäelokuvaan, joten nyt luuri taskuun ja kohti elokuvia!

TORSTAIN TODISTETUT:
Ira Sachs - Little Men (USA/KREIKKA 2016)

Bill Forsyth - Gregory's Girl / Nykypäivän Romanssi (ISO-BRITANNIA 1980)

Jiří Menzel - Obsluhoval jsem anglického krále / Tarjoilin Englannin Kuninkaalle (TŠEKKI/SLOVAKIA 2006)

Kamamyynnin talkoolaisena pääsee mielestäni tekemään lähes yhtä paljon käsillään, kuin julistetaiteilijana tai vaikkapa rakennustiimissä. Kun taittelee tuhannen kappaletta t-paitoja - upean Louise Brooksin profiililla varustetttuja - niin viimeistään sadannen paidan kohdalla alkaa homma luistaa. Kamamyynnin valmistelu on kuitenkin paljon muutakin.

Kama- ja Lipunmyynnin ihmiset ovat vuosittain vastuussa myös Koulun aulan sekä myyntipisteiden koristelusta. Itse onnistuin välttämään isoimman julistekikkailun - toisen vuoden konkarin varmuudella. Koen myös, että Koulun viihtyvyystasoon korkeampi, kun asialle ei päästetä kaveria, jonka fokus on - myös kamamyynnin aikana - lähinnä siinä, kuinka paljon mukavammat penkit Lapinsuussa on verrattuna Pieneen Telttaan.

Keskiviikkona tunnelma oli jokseenkin odottava. Ensikertaa talkoilemassa olevien kasvoilta paistoi pelonsekainen innostus, meillä muilla pelkkä tieto ensimmäisten työvuorojen sekoiluista riitti nostamaan syketason äärirajoille. Kaikesta paniikista ja häsläyksestä huolimatta olo oli kuitenkin kuin lapsella jouluaattona. Se on yleensä ihan hyvä merkki.

Ensimmäisen työvuoron jälkeen sai huokaista helpotuksesta - eli korkata hanapunkun - ja suunnata ruokailun kautta elokuviin. Ensimmäisen illan ja yön ohjelma koostuikin punaviinin ja iloisesti soljuvan keskustelun ohella laatuelokuvista, joiden varsinaista sisältöä saatan avata hieman myöhemmin. Sanottakoon nyt kuitenkin, että Timo Malmi ei taiteellisena johtajana petä festarikansaa tänäkään vuonna.

KESKIVIIKKONA KATSOTUT:

Lina Wertmüller - Film d'amore e d'anarchia (Rakkautta ja Anarkiaa) [ITALIA 1973]

David Farr - The Ones Below [ISO-BRITANNIA 2015]

Jindřich Polák - Ikarie XB1 [TŠEKKOSLOVAKIA 1963]

"Tää on Sodankylä kaukana, täynnä ihmeitä..."

Näin laulaa Herra Ylppö yhdessä Maj Karman komeimmista biiseistä. Ja kun saavuimme eilen - 10 tunnin autoilun, useiden kahvikupillisten ja lukuisien toistaan hauskempien ja hullumpien jutunaiheiden jälkeen - Kitisenrannan koulun pihaan, oli ilmassa jotain todella maagista. Oli kuin edellisvuoden festarista olisi kulunut vain hetki jos sitäkään.

Näin ensimmäisenä aamuna päällimmäinen ajatus on, että viiden tähden lattiamajoitus ja koulun tarjoama idyllinen kylpylämaailma - kylmä ja virkistävä aamusuihku: CHECK - ovat juuri niitä asioita, joiden ansiosta Sodis on aina kokemus.

On hurja ero tulla toista kertaa talkoolaiseksi Sodikseen. Vuoden takaiset tutut tulevat moikkaamaan, paikat ja käytännöt ovat tuttuja ja mikä tärkeintä: kokemus tuo varmuutta. Kun ei tarvitse koko aikaa olla täysin hukassa ja peloissaan, kaikesta nauttii aivan toisella tavalla. Kun edes Laiturilla eilisiltana parveilleet miljoonat hyttyset tai liian ohut retkipatja eivät saa talkoohymyä hyytymään, tietää olevansa oikeassa paikassa.

Tästä se alkaa, viikkojen viikko ja laulujen laulu. Sodankylän Elokuvajuhlat!

Kevät on jo pitkällä. Sen voi päätellä ainakin siitä, että korkeakoulujen yhteishaku ja ennakkotehtävien (epätoivoinen) vääntäminen ovat täydessä vauhdissa, myös allekirjoittaneella. Toinen asia, mistä kevään tunnistaa, on vuosittain käytävä koirankakka -gate. Itse koiranomistajana seuraan tätä keskustelua jokseenkin huvittuneena, myönnettäköön tässä kuitenkin että kylläpä ne koirankakat jäävät meikäläiseltäkin lähes poikkeuksetta siivoamatta. Mutta minähän asun (vielä) maalla, joten en aio tästä itselleni ristiä ottaa.

Se kolmas asia, josta kevään tulon tunnistaa ja josta ajattelin vähän kirjoittaa, ei liity päivän pidentymiseen tai muuttolintuihin - ei edes katupölyyn tai jalkakäytävien pesuun. Kolmas asia, joka minulle kertoo kevään tulosta on se, että Sodankylän Elokuvajuhlien Internet-sivu on herännyt jälleen eloon pitkän kaamosajan jälkeen ja 31. kertaa kesäkuussa järjestettävälle kansanjuhlalle on julkistettu ensimmäiset ohjelmistokiinnitykset - HURRAA!

Vaan mitä on luvassa? Kun valvoo viikon putkeen - Sodikseen ei siis lähdetä nukkumaan - niin olisi suotavaa, että elokuvat ja vieraat olisivat edes jollain tapaa kiinnostavia. Ensimmäiset kiinnitykset ovat parilla kotimaisella näyttelijällä tähditettyjä Suomen ensi-iltoja.

Kolminkertainen Jussi-palkittu Tommi Korpela oli viime kesänä Sodiksessa yhdessä Aleksi Salmenperän kanssa Häiriötekijän tiimoilta ja tänäkin vuonna yöttömän yön elokuvajuhlassa nähdään uutta Korpelaa. Mies esittää merikapteeni Ahti Ikosta Axel Koenzenin esikoispitkässä Deadweight, joka sai maailmanensi-iltansa Berliinin Elokuvajuhlilla. Elokuvaa on esitetty myös Toronton ja Lontoon festareilla, joten puolidokumentaarinen ja tyly kuvaus tehtävässään epäonnistuneen merikapteenin Via Dolorosasta lienee tarkastelun arvoinen tapaus.

Axel Koenzen päätti, että tällä kertaa Tommi Korpela ei nakuile elokuvassaan.

Vuoden 2013 Parhaan Naispääosan Jussin Puhdistus -elokuvasta saalistanut ja Elokuvataiteen Valtionpalkinnollakin palkittu Laura Birn on toisen Sodikseen kiinnitetyn projektion suomalaisvahvistus. The Ones Below on brittiläisen esikoisohjaajan David Farrin tuore trilleri, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa. Birn näyttelee elokuvassa esikoistaan odottavaa Teresaa, joka muuttaa miehensä Jonin (David Morrissey) kanssa kerrostaloon, jossa myös Kate (Clémense Poésy) ja Justin (Stephen Campbell Moore) asuvat. Kate odottaa Teresan tavoin esikoistaan ja naiset ystävystyvät nopeasti. Ilmassa leijuu myös epäilyksen varjo ja kenties Laura Birnin tarkkaan harjoitellun brittiaksentin vuoksi Kate alkaa epäillä, että alakerran naapureilla on meneillään jotain hämärää. The Ones Belowia on verrattu jopa legendaariseen Rosemary's Baby -jännäriin, joten rima on ainakin ennakkoon ajateltuna korkealla.

Clémense Poésy epäilee Laura Birnin brittiaksentin autenttisuutta.

Kolmas Suomen ensi-ilta Sodiksessa on italialaisen Nanni Morettin Mia madre. Henkilökohtaisen kriisin keskellä painivasta Margheritasta (Margherita Buy) kertova draama on varmasti odottamisen arvoinen pätkä, sillä se oli Cannesissa ehdolla Kultaisen Palmun (Palme d'Orin) saajaksi. Myös ranskalaisen Cahiers du Cineman VUODEN ELOKUVAN titteli on melko varma merkki siitä, että Mia madren lippuja havittelevien kannattaa olla kärppänä varaamassa omiaan, kun lipunmyynti aukeaa.

Margherita Buy ja John Turturro eivät voi uskoa, että Sodankylän Elokuvajuhlat järjestetään Lapin erämaassa.

Ensimmäiset vieraskiinnitykset kesän festivaalille liittyvät yhteen tämän vuoden kantavista teemoista, kun elokuvamusiikille järjestettävässä seminaarissa säveltäjät Neil Brand ja Anssi Tikanmäki. Brand on tullut tunnetuksi mm. Buster Keatonin lyhytelokuvien uusintaversioiden musiikista ja Tikanmäki yhteistyöstään mm. Mika Kaurismäen kanssa. Hän on tehnyt musiikkia myös ainakin Juice Leskisen, Apulannan, Yön, Anna Erikssonin ja Negativen kanssa.

Tässäpä näitä, toivottavasti ohjelmistosta tippuu piakkoin lisää täkyjä. Sen verran innoissani ainakin itse olen tulevan kesän Sodiksesta, että aion teitä näillä kirjoituksilla koko kevään ja alkukesänkin kiusata. Nyt ennakkotehtävien kimppuun - Näkemisiin!

"Tää on Sodankylä kaukana, täynnä ihmeitä..."

Näin laulaa Frank Mikko Kalevi Mäntymäki, tutummin Herra Ylppö, Maj Karman klassikkobiisissä Sodankylä. Kipale on kirjoitettu Sodankylän henkeen sopivaksi ja ensimmäisestä talkoolaisreissustani Sodikseen selvinneenä en voi kuin allekirjoittaa tuon lainin. Sodankylä on kaukana ja täynnä ihmeitä, ihmeellisiä ilmiöitä, elokuvia ja ihmisiä.

Viikko Midnight Sun Film Festivalin talkoolaisena vierähti kuin siivillä. Osaksi väitän tämän johtuvan siitä, että oltiin Lapissa viikkoa ennen juhannusta, joten vuorokausirytmi nyt oli mitä oli kun yötä ja päivää ei erottanut toisistaan. Toisaalta se saattoi johtua siitäkin, että Sodikseen ei - varsinkaan Elokuvajuhlien aikaan - mennä nukkumaan vaan nauttimaan elokuvista, joten... vuorokausirytmi nyt oli mitä oli...

Tapasin viikon aikana huikeita ihmisiä, katsoin paljon hienoja elokuvia ja pääsin kokemaan Sodankylän Hengen konkreettisimmillaan. Päätin pitkän pohdinnan jälkeen, että jaan Sodis-muisteluni kahteen kirjoitukseen, joista tässä ensimmäisessä perkailen vähän niitä elokuvia, joita noiden päivien, iltojen ja öiden aikana näin. Toisella kertaa fiilistellään sitten sitä "Henkeä" enemmän.

Näin tämän vuoden festareilla kaikkiaan 16 elokuvaa. Tätä voi pitää ihan hyvänä saavutuksena, kun ottaa huomioon että keskiviikosta lauantaihin tein myös työvuoroja kamamyynnissä. Jos työvuorot jätetään pois laskuista, niin näkemättä jäi vain 5 näytöstä, ei ihan huonosti siis. Loput menetykset johtuivat rehellisesti joko nukkumisesta tai krapulasta...

Mitä Sodiksen tarjonnasta sitten jäi käteen? Aloitetaan vaikka toteamalla, että näin enemmän suomalaisia elokuvia, kuin vuosi sitten. Klaus Härön Miekkailija, Jörn Donnerin Armi Elää, sekä viime syksynä menehtyneen Peter von Baghin kunniaksi esitetty Kreivi, joka jäi Petterin omien sanojen mukaan "onneksi" hänen viimeiseksi pitkäksi elokuvakseen. Kotimaiset yllättivät positiivisesti, etenkin Härön Miekkailija oli mainio, vaikkei täysin kotimainen ehkä ollutkaan johtuen sijoittumisestaan Haapsalulaiseen kouluun Eestissä. Mutta jos saatte mahdollisuuden nähdä tuon von Baghin Kreivin, niin älkää jättäkö väliin, meinasi mennä kavereitteni kanssa pitsa väärään kurkkuun, sen verran hauska pätkä oli se!

Sodankylässä löysin uuden suosikkiohjaajan, brittiläisen Mike Leigh'n, joka oli myös festivaalin päävieras. Melankoliaa ja realismia tihkuvat teokset High Hopes, Another Year ja Naked nousivat välittömästi omalle top-listalleni tänä vuonna nähdyistä elokuvista. Leigh oli myös lauantain aamukeskustelun vieraana, joka aiheutti Kitisenrannan koulun aulaan ja pihaan lähes sadan metrin jonon asiasta kiinnostuneista ihmisistä.

Leigh'n ohella myös Whit Stillmanin ja Nils Malmrosin elokuvat saivat itsessäni aikaan positiivisia viboja. Stillmanin Damsels in Distress ja etenkin Metropolitan ihastuttivat kepeän nokkelalla dialogillaan, kun taas Malmrosin Facing The Truthin visuaalinen toteutus sai sairaanhoitajaopiskelijankin hieman nieleskelemään, nähtiinpä näytöksen aikana yksi pyörtyminenkin kun elokuvan aitous otti vallan pari riviä alempana istuneesta rouvasta. Malmrosilta näin myös isä-tytär -suhdetta hieman kyseenalaisesti kuvaavan Rupikonna, joka sai kunnian olla päätösrainani tämän vuoden Sodankylässä.

Kävin myös ensimmäistä kertaa leffakaraoke-näytöksessä, kun neljältä lauantai-aamulla kajahti Isosta Teltasta Rillumarei, Reppu ja Reissumies ja muut Rovaniemen Markkinoilla -klassikon suosikkikappaleet. Vanha filmi tosin meinasi tehdä temput tekniikan poikien laitteille ja niinpä puolentoista tunnin elokuvaa katseltiin mustan ruudun ja välilauluna lauletun Meksikon Pikajunan kera kokonaiset kaksi tuntia. Lähde siinä sitten parin huonosti nukutun tunnin päälle hymyilemään ja myymään festarikansalle t-paitoja...

Sodankylän lauantai-sunnuntai-yö oli viime vuonna yhtä hämmennystä kiitos Nightsatanin ja Escape From New Yorkin, joten tänäkin vuonna tuolle yölle oli suunniteltuna mindrape-elokuvaa koko kansalle. Ensin kävin ihmettelemässä kaverini kanssa Scarlett Johanssonin tähdittämää Under The Skiniä jonka aikana totesin vain n. 15 kertaa, että "mitähän v####a?"... Tämän jälkeen olikin hyvä siirtyä koululta Isoon Telttaan ihailemaan 70-luvun politiikkaa, seksiä ja rakkautta käsittelevää lyhärikokoelmaa Wet Dreams. Tämän jälkeen (klo 5 aamulla) olinkin kypsää kauraa Yleisradion Telttasaunabileitä varten, mutta siitä sitten toisella kertaa...

Sodiksen leffatarjonta on aina todella monipuolinen ja parasta festivaaleilla on, että voi mennä leffaan kuin leffaan tietämättä koko pätkästä nimeä enempää ja silti saada aivan huikean ja onnistuneen elokuvakokemuksen. Tämä on yksi monista syistä, miksi aion matkustaa myös ensi kesänä kesälomallani Lappiin, ihastelemaan yötöntä yötä ja elokuvataidetta parhaimmillaan.

Ensi kerralla fiilistellään sitten talkoolaiselämää, mutta nyt kohti vapaita, arrivederci!

Huhhuh, flunssaa pukkaa, treenata pitäisi ja kesälomakin painaa päälle. Miten tässä enää mitään jaksaa kun töissäkin pitäisi käydä (7 yövuoroa lomaan) ja koulutehtävien palautus kuumottaa jo nurkan takana...

...Täällä taas!

Kyllä meni pari viikkoa ketterästi, sanoisinko näin jälkikäteen nokkelana että ihan keskiketterästi. Pikkusiskoni valmistujaiset, tai niiden jatkot paremminkin, potkaisivat käyntiin kesäloman, jollaisen jokainen sote-alalla työskentelevä jossain vaiheessa tarvitsee. Lopputulemana oli lyhyesti sanottuna lomaparta ja kipeä polvi. Siis LYHYESTI sanottuna...

...Mutta kukapa lyhyistä asioista välittäisi? Paitsi Uniikki tietenkin, sekä ne naiset, jotka korvat heiluen toteavat ihmisille: "Ei koolla ole väliä". Lätinät sikseen, puhutaan kesälomasta.

Tykkäsin lomastani, ihan totta. Sain grillata, sain tissutella pitkin päivää, sain ottaa aurinkoa rannalla, pääsin festareille, pääsin arvostamieni muusikoiden keikoille, sain pelata jalkapalloa... Ihan täydellistä siis? Toki, jos ei oteta huomioon sitä, että vietin suuren osan lomastani yksin, koirani kanssa. Tietysti tapasin kavereitani, mutta jokin puuttui. Mutta kaiken kaikkiaan nautin, ainakin suurelta osin. Visiitti Muuramen Markkinoille sekä Sannin, Pahan Kaksosen ja etenkin Jarkko Martikaisen keikoille pääseminen oli alkulomani kohokohta. Jarkko Martikaisesta ja hänen merkityksestään minulle voisin puhua enemmänkin, mutta jätetään toiseen kertaan. Onnistuneen avausviikonlopun jälkeen ja etenkin parantuneen oikean polveni myötä olikin mitä hienoin juttu käydä Puulaakifutiksen parissa muljauttamassa vasemmasta polvesta polvilumpio sijoiltaan. Onneksi ei nivelsiteitä paukkunut, vaikka eipä polvella vielä parin viikon jälkeenkään voi muuta tehdä kuin kävellä.

Polvi turvoksissa oli hyvä lähteä ystäväni M:n kanssa viikonlopuksi Sodankylään, Midnight Sun Film Festivalin viettoon. Matka yöttömän yön filmijuhlille kesti Sixt:n vuokra-Fordilla pysähdyksineen n. 12 tuntia, joten torstaina keskityimme Lapin kesän ihmettelyyn ja paikallisten virvoitusjuomien nautiskeluun, ynnä Jalkapallon MM-kisojen avausottelun katsomiseen. Perjantaina nautittiinkin sitten elokuvataiteesta olan takaa, eurooppalaistyylisesti viinipullo kourassa. Tuomitkaa vain juopoksi, mutta ensimmäinen eroavaisuus tavan leffassa käymiseen, mihin Sodankylässä rakastuin, oli juurikin tapahtuman liberaali suhtautuminen alkoholin nauttimiseen näytösten aikana. Voitteko kuvitella mitään hienompaa, kuin mahdollisuus naksauttaa oluttölkki auki klo 5:57, kun kämppiksenne on saanut houkuteltua teidät univajeesta huolimatta (tai juuri sen takia) vielä yhteen näytökseen, jossa kuvataan islantilaisten hevosihmisten elämää reilun puolentoista tunnin ajan. SE on oikea tapa nauttia elokuvista!

Jos Jarkko Martikaisen keikka Muuramessa osui ja upposi, niin Herra Ylpön ja Ihmisten esiintyminen räjäytti pankin lopullisesti. Allekirjoittaneelle nämä kaksi artistia ovat jostain syystä uponneet niin syvästi viime vuosina, että jätetään tosiaan toiseen kertaan. Mutta yhden asian sanon näistä herroista, Lavakarisma. Se on jotain sellaista, mitä ei voi ostaa, sitä vain on tai ei ole. Ja Ylppö ja Jarkko todella osaavat ottaa yleisönsä. Enempää hypettämättä mainittakoon nyt kuitenkin, että kun saa laulaa pari lausetta mikrofoniin idolinsa kanssa kesken keikan tämän rynnättyä yleisön sekaan, niin aikuisesta miehestä tulee pienen pieni fanipoika, lähes bändäri. Ylpön ja Jarkon keikoilla vain tuppaa tulemaan kurkku kipeäksi, sen verran fiiliksissä yleensä laulan jokaisessa biisissä mukana, mutta mitäs pienistä. Tai lyhyistä, tai... Niin.

Leffafestarin hienointa antia olivat kuitenkin Aki Kaurismäkeä vastaan käyty Elokuvavisa, sekä ikinuoren (80v) Jukka Virtasen juontama Leffaraati, johon koko Sodankylä-elämyksemme huipentui. Jos näistä jossain vaiheessa kerron, kerron sitten pitkästi, joten toisella kertaa. Upeita kokemuksia kuitenkin, molemmat.

Kesälomat on lusittu ja työn ääressä on pitkästä aikaa mukavaa, kipeästä polvesta huolimatta. Futiksen MM-kisat ovat muuten menneet tähän mennessä loistokkaan yllätyksellisesti, vaikka Englannin ennenaikainen putoaminen toki harmittaakin. Mutta Englannin kannattajana tähän on totuttu, joten en menetä yöuniani siitä. Tässä vaiheessa jos pitäisi sanoa, mitkä joukkueet ovat finaalissa, niin Ranska tai Brasilia siellä ainakin on, jatkopelien toiselta laidalta Argentiina tai Belgia tulevat olemaan vahvoilla. Meksiko ja Saksa hätyyttelevät myös mitalipelejä ja saattavat omalla pelillään kulkea parhaimmillaan vaikka päätyyn asti. Nähtäväksi jää, mutta joka tapauksessa olen pitänyt siitä, että näissä kisoissa tehdään paljon maaleja. Menossa ovat viihdyttävät kekkerit, jotka tarjoavat parhaimmillaan aivan jäätävää draamaa, jäädään siis jännittämään!

Ensi kertaan, Tot Ziens!