Toden totta, sen verran on kiirettä pitänyt koulun, töiden ja treenaamisen yhteensovittamisessa, ettei kahteen kuukauteen ole tullut kirjoitetuksi riviäkään (paitsi oppimispäiväkirjaa). Oscarit jaetaan kolmen viikon päästä Hollywoodin Dolby Theaterissa ja olen tavoistani poiketen jo tammikuun loppuun mennessä onnistunut katsomaan lähes kaikki tärkeimmät ehdokaselokuvat, vain Foxcatcher ja American Sniper ovat vielä näkemättä. Ava DuVernayn ohjaamaa Selmaa en edes aio katsoa, koska en usko sen yltävän merkittäviin saavutuksiin, siitäkään huolimatta että elokuva kertoo Martin Luther Kingin aikaisista Selma-Montgomery marsseista Yhdysvalloissa.

Ajattelin tulevien viikkojen aikana ryhdistäytyä ja paneutua kuuteen itseäni eniten kiinnostavaan palkintokategoriaan sekä niiden elokuviin. Paras Elokuva, Paras Ohjaus, Paras mies- ja naispääosa saavat syvemmän analyysin, jonka lisäksi raapaisen Parhaan mies- ja naissivuosan ehdokasasettelua ja kuten tällaiseen pohdintaan kuuluu, ilmoitan oman suosikkini voittajaksi. Aikaa ei ole kuin kolme viikkoa ja välissä muutama deadline koulun puolelta, joten saas nährä kui äijän käy!

Mutta aloitetaan ja otetaan ensimmäiseksi käsittelyyn PARAS NAISPÄÄOSA. Paras naisnäyttelijä on palkittu elokuvallisista ansioistaan Akatemian toimesta vuodesta 1929 lähtien eli niin kauan, kuin kultapatsaita on jaettukin. Ensimmäinen voittaja oli amerikkalainen Janet Gaynor, joka sai palkinnon perusteena ansioitunut näytteleminen KOLMESSA elokuvassa vuosina 1927 ja 1928. Eniten voittoja on Katharine Hepburnilla (4) ja eniten ehdokkuuksia Meryl Streepillä, joka on ollut ehdokkaana tässä kategoriassa peräti 15 kertaa. Streep on myös voittanut palkinnon kolmasti, ensimmäistä kertaa jo vuonna 1983 elokuvasta Sofien Valinta. Nuorin Parhaan Naispääosan Oscar-ehdokas oli vuonna 2013 Quvenzhané Wallis (9-vuotias) ja vanhin samana vuonna ehdokkuuden saanut Emmanuelle Riva (85-vuotias).

Viime vuonna palkinto meni ansaitusti Cate Blanchettille hienosta roolisuorituksestaan Woody Allenin elokuvassa Blue Jasmine. Tänä vuonna palkintoa tavoittelevat Marion Cotillard, Reese Witherspoon, Rosamund Pike, Julianne Moore ja Felicity Jones. Seuraavaksi avaan ehdokkaita ja kerron, kuka minun mielestäni palkinnon ansaitsee.

Rosamund Pike - Gone Girl

Rosamund Pike tuli itselleni - ja muillekin - tutuksi vuoden 2002 James Bond -elokuvan Kuolema Saa Odottaa pahistyttönä roolissaan Miranda Frostina. Rooli poiki Pikelle tunnustusta mm. MTV (Music Television) palkitsi hänet vuoden läpimurtopalkinnolla. Tämän jälkeen itse mainitsisin naisen uralta roolit elokuvissa The Libertine, Jack Reacher - Tappajan jäljillä sekä viimeisimpänä Gone Girl, josta Pike palkittiin siis tänä vuonna Oscar-ehdokkuudella.

Gone Girlissä Pike esittää miehensä Nickin (Ben Affleck) uskottomuuteen ja avioliittonsa tylsyyteen kyllästynyttä Amyä, joka lavastaa oman sieppauksensa ja murhansa kostaakseen Nickille. Elokuva on Fight Club -ohjaajana tunnetun David Fincherin tyylille uskollinen ja pitää katsojan pihdeissään ja riemastuttavan epätietoisena aivan viime metreille asti. Rosamund Piken suoritus Amynä on vakuuttava ja elokuvan eteneminen riippuukin paljolti siitä, kuinka paljon ja millaisella tahdilla Amyn salaisuudet paljastetaan katsojalle.

Se, että kyseessä on kirkkaasti Piken uralla paras ja merkittävin rooli, tulee elokuvasta hyvin esiin ja lopputulos on sen mukainen. Elokuvalle antaisin arvosanaksi vahvan seiskan, Affleckin rumalle naamalle kutosen ja Rosamund Pikelle vahvan kasin. Tämä tuskin kuitenkaan riittää Akatemialle, eikä suoritus NIIN vakuuttava kuitenkaan ehkä ole, että sillä tämän vuoden Oscareista taisteltaisiin.

Reese Witherspoon - Wild

Reese Witherspoonista puhuttaessa ei voi välttyä puhumasta Blondin Kostosta tai Julmista Aikeista. Totuus kuitenkin on, että tämä Louisianan tyttö on näytellyt myös ihan oikeasti hyvissä elokuvissa ja voittanut mm. Parhaan Naispääosan Oscarin roolistaan Johnny Cashin (Joaquin Phoenix) vaimona elokuvassa Walk The Line. Naisen muista rooleista voitaneen mainita ainakin Vettä Elefanteille, Mud sekä American Psyko, jossa Witherspoon esittää Patrick Batemanin (Christian Bale) höpsähtänyttä kihlattua. Walk The Line vaikutti hänen uraansa toivotulla tavalla, eikä kolmatta Blondin Kostoa ehkä tarvitse enää kestää.

Wild on amerikkalaisen Cheryl Strayedin muistelmiin perustuva kertomus naisesta, joka päättää kääntää uuden sivun elämässään äidin kuoleman, avioeron ja huumeongelmien jälkeen. Witherspoonin esittämä Cheryl taittaa reilun 1700 kilometrin matkan jalkaisin Yhdysvaltojen halki kulkevan Pacific Crest Trailin varrella ja muistelee matkan varrella äitiään, ex-miestään sekä kaikkea sitä mikä hänet vaellukselle ajoi. Matka on pitkä ja kivinen ja reilun kolmen kuukauden aikana sekä psyyke että kroppa joutuvat koetukselle.

Ihastuin elokuvaan ja sen miljööseen, Pacific Crest Trailiin. Matkan kokonaispituus Meksikon rajalta Kanadan rajalle on 4286km, joten Strayedin matka oli huomattavasti lyhyempi, mitään häneltä pois ottamatta. Lisäksi Witherspoonin hahmossaan esiin tuomat kokemukset ja tunteet herättivät ainakin minussa halun lähteä vaeltamaan heti ensi kesänä samainen reitti, vaikkakaan en sitä ehkä yksin lähtisi suorittamaan. Witherspoon heittäytyy rooliinsa mainiosti ja takaumien sekä mielikuvituksen ruokkimat tunnetilat välittyvät katsojalle hyvin aidosti. Wild voisi hyvinkin tuoda Reese Witherspoonille toisen Oscar-palkinnon, mikäli kilpasiskoihin ei lukeutuisi sellaisia nimiä kuin Marion Cotillard tai Julianne Moore. Näin ollen, kasin elokuva ja vajaan ysin näyttelijäsuoritus ei valitettavasti riitä.

Felicity Jones - Kaiken Teoria

Uransa alkuaikoina pääasiassa tv-sarjoissa näytellyt Felicity Jones on ehdokaslistan kuopus, jonka ensimmäinen merkittävä rooli elokuvissa on vuonna 2006 ilmestynyt, Charles Dickensin elämästä kertova The Invisible Woman. Elokuvassa Jones esittää Dickensin (Ralph Fiennes) nuorta salarakasta, jonka kanssa tällä oli suhde kuolemaansa saakka. Jonesin varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin vasta vuonna 2011 romanttisessa nuorisodraamassa Like Crazy, jonka näyttelijäkaartissa vilahtaa mm. Jennifer Lawrence. Elokuva poiki Jonesille mm. MTV:n läpimurtopalkinnon. Ohjaaja James Marsh huomasi naisen kyvyt ja hän olikin ensimmäinen valinta Jane Hawkingin rooliin elokuvassa Kaiken Teoria.

Jane Hawking. Stephen Hawkingin ensimmäinen vaimo. Kirjojen Music to move stars sekä Travelling to infinity: My life with Stephen kirjoittaja. Paineita Felicity Jonesilla ihan varmasti oli, ensinnäkin sen vuoksi, että pelkästään Jane Hawkingin suostutteluun elokuvan tekemisestä meni kolme vuotta ja elokuvan siirtämiseen valkokankaalle yli kymmenen vuotta. Lisäksi elokuvassa keskitytään vahvasti Hawkingien parisuhteeseen sekä nimenomaan Janen tunteisiin ja ajatuksiin, olihan hän nuori ja voimakas nainen jonka kohtalona oli toimia ALS-sairaan fyysikon omaishoitajana, vaikka mieli veti maailmalle ja kohti toisenlaisia suunnitelmia. Elokuvassa Hawkingia esittää Eddie Redmayne. Elokuva seuraa pariskunnan taivalta Cambridgen opiskeluvuosilta aina avioeroon ja Hawkingin Vapauden Mitalin myöntämiseen saakka.

Felicity Jones kannattelee elokuvaa ja sen päähenkilöä Stephen Hawkingia alusta alkaen erittäin mallikkaasti, eikä naisen nuoruus näy tai tunnu juurikaan näyttelijäsuorituksissa. Päin vastoin, Jones on hyvin kypsän oloinen Jane Hawkingina. Jonesissa on nuorena brittinäyttelijänä jotain samanlaista tyyliä ja varmuutta, kuin Natalie Portmanissa tai Keira Knightleyssa, eikä tämä ole lainkaan huono asia. Valitettavasti Hawkingin vaimona oleminenkaan ei taida riittää tässä kisassa, etenkään kun kyse on Yhdysvaltojen elokuva-akatemiasta. Brittinäyttelijän palkitseminen ei tietenkään ole lainkaan tavatonta, mutta ei sitä joka vuosi kuitenkaan tapahdu. BAFTA-gaalassa Jones saattaa olla palkittujen joukossa, mutta Dolby Theaterissa käteen jäänee vain ainutlaatuinen kokemus, jonka kaltaisia hänellä on varmasti tiedossa jatkossakin. Elokuva on historiikkinä "ihan ok", Jonesin suoritus kasin - jopa ysin tasoinen.

Marion Cotillard - Kaksi Päivää, Yksi Yö

Ah, Marion. Henkilökohtainen suosikkini 2000-luvun naisnäyttelijöistä, enkä varmasti ole ainoa. Nainen on elokuvan kotimaa, Ranskan näyttelijättäristä sikäli harvinainen, että on kyennyt hankkimaan itselleen komean uran myös Hollywoodista. Toki tällainen on 2000-luvulla helpompaa kuin vaikkapa 50-luvulla, mutta silti Cotillardin, Audrey Tatoun tai Juliette Binochen kaltaiset tähdet ovat tehneet hienoa työtä lähentäessään eurooppalaista ja amerikkalaista elokuvaa. Marion Cotillardilta löytyy jo ennestään Oscar-palkinto kirjahyllystään. Vuonna 2007 ilmestynyt Pariisin Varpunen - Edith Piaf oli ehdottomasti naisen läpimurtorooli ja sai allekirjoittaneenkin innostumaan Pariisin Varpusen äänestä ja musiikista, mutta ennen kaikkea Cotillardista itsestään. Loistavan Edith Piaf -suorituksen jälkeen Cotillard on näytellyt sellaisissa "pikku"elokuvissa kuin Public Enemies, Inception, Luihin ja Ytimiin, sekä Yön Ritarin Paluu. Tuorein suoritus, ranskankielinen Kaksi Päivää, Yksi Yö toi Cotillardille uran toisen Oscar-ehdokkuuden.

Elokuvan Kaksi Päivää, Yksi Yö juoni on ajankohtainen ja melko arkinen. Cotillardin esittämän belgialaisen Sandran on viikonlopun aikana puhuttava työkaverinsa ympäri ja hylkäämään palkkabonuksen, jotta hänen oma työpaikkansa aurinkopaneelitehtaalla säilyisi. Asiaa ei auta se, että Sandra on vasta palaamassa töihin hermoromahduksen aiheuttaman sairasloman jälkeen. Työttömäksi jääminen ei ole vaihtoehto, joten Sandran on miehensä Manun avulla kierrettävä ovelta ovelle ja taivuteltava työkaverien enemmistö puolelleen.

Marion Cotillard ei petä juuri koskaan suorituksissaan. Niin Edith Piafina kuin Yön Ritarin Paluun juonittelevana Miranda Tatenakin hän on kuin kotonaan, ranskaksi tai englanniksi. Naisen hurmaavasti ranskaksi murtava englanti ja siro olemus tekevät hänestä loistavan näyttelijän mihin tahansa elokuvaan, ainakin minun mielestäni. Sandra Bya on belgialaisäiti, joka on toipunut hermoromahduksesta, mutta joutuu henkisesti erittäin koville yrittäessään vakuuttaa tovereilleen, että hänen toimeentulonsa on muiden bonuksia arvokkaampaa. Cotillard hallitsee raskaan roolisuorituksen alusta loppuun erittäin hyvin, mutta tarina ja hahmon taustat olisivat ehkä saaneet olla hieman monimuotoisemmat. Elokuvana 2P1Y on seiskan, kasin luokkaa. Marion Cotillardin upea läsnäolo nostavat elokuvan ysin tasolle, mutta riittääkö se Oscar-palkintoon? Valitettavasti ei.

Julianne Moore - Still Alice

Julianne Moore on tämän vuoden Parhaan Naispääosan ehdokkaista ylivoimaisesti kokenein. Kun muiden ehdokkaiden läpimurrot ovat tapahtuneet pääasiassa 2000-luvulla, on Moore ollut mukana jo vuonna 1992 elokuvassa Käsi Joka Kehtoa Keinuttaa, sekä vuonna 1993 elokuvassa Short Cuts - Oikopolkuja. Myös roolit elokuvissa Kadonnut Maailma - Jurassic Park, Boogie Nights sekä Big Lebowski ovat sellaisia, joiden aikaan neljä muuta ehdokasta tekivät vielä joko tv-sarjoja tai pienempiä elokuvarooleja. Viimeistään Clarice Starlingin rooli Hannibalissa nosti Mooren suurten joukkoon. Suuret palkinnot ovat kuitenkin väistäneet Moorea, edellisestä Oscar-ehdokkuudesta on aikaa yli 10 vuotta ja Golden Globenkin nainen voitti vasta tänä vuonna elokuvasta Still Alice, jonka ansiosta hän on myös ehdolla helmikuun 22. päivä.

Alice Howland on lingvistiikan professori, kognitiivinen psykologi, kolmen lapsen äiti ja uskollinen vaimo. Vain suhde nuorimpaan lapseen Lydiaan on ongelmallinen, koska tämä ei muiden lasten tavoin tavoittele akateemista uraa vaan keskittyy mieluummin teatteritaiteisiin. Elämään tulee kuitenkin muutos, kun Alicella todetaan harvinaisen nuorena perinnöllinen Alzheimerin tauti. Elokuva kertoo Alicen kamppailusta ja selviämisestä taudin edetessä.

Julianne Moore on loistava näyttelijä, jonka olisi pitänyt saada Oscar jo vuonna 2003 roolistaan elokuvassa Kaukana Taivaasta, mutta tuolloin Nicole Kidman kiilasi ohi Tunnit -elokuvan komealla näyttelijäntyöllään. Tänä vuonna Moore olisi voinut olla ehdokkaana myös elokuvasta Maps To The Stars, mutta sympaattisen Alzheimer-potilaan tuskien taival vakuutti Akatemian ja myös minut suuremmin, kuin Hollywood-tähteyden raadollisuudesta kertova satiiri. Mooren hahmo Alice on elokuvassa luonnollisesti kaiken keskiössä ja näin hoitoalan ihmisenä todettakoon, että tulkinta Alzheimerin etenemisestä on vakuuttavaa. Elokuva etenee välillä nopeammin, välillä hitaammin kronologisella tasolla, mutta kohtaus kohtaukselta Alicen muisti ja ymmärrys hiipuvat, vaikka elokuvan lopulla nähdäänkin vielä sydämet sulattava kohtaus, jossa elokuvan nimi Still Alice konkretisoituu. Elokuva itsessään on mainio, mutta Julianne Mooren suoritus sen pääroolissa vieläkin mainiompi. Ja vaikka kuinka haluaisinkin, että Marion Cotillard saisi toisen kultapatsaansa, niin täytyy myöntää, että näistä viidestä naisesta paras ja viimein Oscarinsa ansaitseva on juurikin Julianne Moore.