Yön pimeydessä

Aamulla vapaille, mutta siihen on vielä aikaa. Eikä juuri tässä hetkessä mitään tappavan kiireellistä hommaakaan ole, joten puretaan hieman fiiliksiä tekstin muodossa.

...Täällä taas!

Kyllä meni pari viikkoa ketterästi, sanoisinko näin jälkikäteen nokkelana että ihan keskiketterästi. Pikkusiskoni valmistujaiset, tai niiden jatkot paremminkin, potkaisivat käyntiin kesäloman, jollaisen jokainen sote-alalla työskentelevä jossain vaiheessa tarvitsee. Lopputulemana oli lyhyesti sanottuna lomaparta ja kipeä polvi. Siis LYHYESTI sanottuna...

...Mutta kukapa lyhyistä asioista välittäisi? Paitsi Uniikki tietenkin, sekä ne naiset, jotka korvat heiluen toteavat ihmisille: "Ei koolla ole väliä". Lätinät sikseen, puhutaan kesälomasta.

Tykkäsin lomastani, ihan totta. Sain grillata, sain tissutella pitkin päivää, sain ottaa aurinkoa rannalla, pääsin festareille, pääsin arvostamieni muusikoiden keikoille, sain pelata jalkapalloa... Ihan täydellistä siis? Toki, jos ei oteta huomioon sitä, että vietin suuren osan lomastani yksin, koirani kanssa. Tietysti tapasin kavereitani, mutta jokin puuttui. Mutta kaiken kaikkiaan nautin, ainakin suurelta osin. Visiitti Muuramen Markkinoille sekä Sannin, Pahan Kaksosen ja etenkin Jarkko Martikaisen keikoille pääseminen oli alkulomani kohokohta. Jarkko Martikaisesta ja hänen merkityksestään minulle voisin puhua enemmänkin, mutta jätetään toiseen kertaan. Onnistuneen avausviikonlopun jälkeen ja etenkin parantuneen oikean polveni myötä olikin mitä hienoin juttu käydä Puulaakifutiksen parissa muljauttamassa vasemmasta polvesta polvilumpio sijoiltaan. Onneksi ei nivelsiteitä paukkunut, vaikka eipä polvella vielä parin viikon jälkeenkään voi muuta tehdä kuin kävellä.

Polvi turvoksissa oli hyvä lähteä ystäväni M:n kanssa viikonlopuksi Sodankylään, Midnight Sun Film Festivalin viettoon. Matka yöttömän yön filmijuhlille kesti Sixt:n vuokra-Fordilla pysähdyksineen n. 12 tuntia, joten torstaina keskityimme Lapin kesän ihmettelyyn ja paikallisten virvoitusjuomien nautiskeluun, ynnä Jalkapallon MM-kisojen avausottelun katsomiseen. Perjantaina nautittiinkin sitten elokuvataiteesta olan takaa, eurooppalaistyylisesti viinipullo kourassa. Tuomitkaa vain juopoksi, mutta ensimmäinen eroavaisuus tavan leffassa käymiseen, mihin Sodankylässä rakastuin, oli juurikin tapahtuman liberaali suhtautuminen alkoholin nauttimiseen näytösten aikana. Voitteko kuvitella mitään hienompaa, kuin mahdollisuus naksauttaa oluttölkki auki klo 5:57, kun kämppiksenne on saanut houkuteltua teidät univajeesta huolimatta (tai juuri sen takia) vielä yhteen näytökseen, jossa kuvataan islantilaisten hevosihmisten elämää reilun puolentoista tunnin ajan. SE on oikea tapa nauttia elokuvista!

Jos Jarkko Martikaisen keikka Muuramessa osui ja upposi, niin Herra Ylpön ja Ihmisten esiintyminen räjäytti pankin lopullisesti. Allekirjoittaneelle nämä kaksi artistia ovat jostain syystä uponneet niin syvästi viime vuosina, että jätetään tosiaan toiseen kertaan. Mutta yhden asian sanon näistä herroista, Lavakarisma. Se on jotain sellaista, mitä ei voi ostaa, sitä vain on tai ei ole. Ja Ylppö ja Jarkko todella osaavat ottaa yleisönsä. Enempää hypettämättä mainittakoon nyt kuitenkin, että kun saa laulaa pari lausetta mikrofoniin idolinsa kanssa kesken keikan tämän rynnättyä yleisön sekaan, niin aikuisesta miehestä tulee pienen pieni fanipoika, lähes bändäri. Ylpön ja Jarkon keikoilla vain tuppaa tulemaan kurkku kipeäksi, sen verran fiiliksissä yleensä laulan jokaisessa biisissä mukana, mutta mitäs pienistä. Tai lyhyistä, tai... Niin.

Leffafestarin hienointa antia olivat kuitenkin Aki Kaurismäkeä vastaan käyty Elokuvavisa, sekä ikinuoren (80v) Jukka Virtasen juontama Leffaraati, johon koko Sodankylä-elämyksemme huipentui. Jos näistä jossain vaiheessa kerron, kerron sitten pitkästi, joten toisella kertaa. Upeita kokemuksia kuitenkin, molemmat.

Kesälomat on lusittu ja työn ääressä on pitkästä aikaa mukavaa, kipeästä polvesta huolimatta. Futiksen MM-kisat ovat muuten menneet tähän mennessä loistokkaan yllätyksellisesti, vaikka Englannin ennenaikainen putoaminen toki harmittaakin. Mutta Englannin kannattajana tähän on totuttu, joten en menetä yöuniani siitä. Tässä vaiheessa jos pitäisi sanoa, mitkä joukkueet ovat finaalissa, niin Ranska tai Brasilia siellä ainakin on, jatkopelien toiselta laidalta Argentiina tai Belgia tulevat olemaan vahvoilla. Meksiko ja Saksa hätyyttelevät myös mitalipelejä ja saattavat omalla pelillään kulkea parhaimmillaan vaikka päätyyn asti. Nähtäväksi jää, mutta joka tapauksessa olen pitänyt siitä, että näissä kisoissa tehdään paljon maaleja. Menossa ovat viihdyttävät kekkerit, jotka tarjoavat parhaimmillaan aivan jäätävää draamaa, jäädään siis jännittämään!

Ensi kertaan, Tot Ziens!

Vuorokausirytmin kontrolloiminen yövuorojen epäinhimillisessä viidakossa on asia, joka saa monet fiksut ihmiset lopettamaan moisen pelleilyn tarpeeksi aikaisin ja palaamaan päivätyön suomiin etuihin, kuten säännöllisiin yöuniin. Itselleni tästä aiheesta ei vielä viimeisen vuoden aikana ole tullut ongelmaa, tai sitten olen vain edennyt työvuorolistasta toiseen yötyölisien ja suhteellisen vähän kuormittavan työnkuvan kiilatessa prioriteettilistallani oman terveyden ja nukkumisen edelle. Viime yö avasi silmäni tämänkin asian suhteen, vieläpä aivan kirjaimellisesti.

Tämänhetkisessä työvuorolistassani tämä viikko on viikko, jonkalaisia en mielelläni tekisi. Jos aloitetaan edellisen viikon lopulta, pe-la YÖ, su VP, ma-ti YÖ, ke VP, to VP, pe-la YÖ jne... Se, että listantekijä mätkäisee vuoden listasirkuksen aikana kertyneesta kokemuksestaan huolimatta tällaisen epäloogisen yhtälön paperiin, soittaisi hälytyskelloja, mikäli listoja mietittäisiin sen perusteella, mikä on järkevää ja mikä ei. Mutta, koska yhdeksässä tapauksessa kymmenestä luottaisin oman työpaikkani listantekijän käsiin vaikka oman henkeni, en näin läheiseen tarkasteluun ole nähnyt aihetta, en myöskään nyt.

Olisiko kannattanut? Ehkäpä, mutta omaan sellaisen filosofian siinä, mitä tulee työntekoon, että pikkuasioista on turha napista, mikäli ne eivät kaada koko maailmaa. Tämäkään lista ei sitä tee, mutta yksikin turhaan valvottu yö nostattaa henkilökohtaista v-käyrääni sen verran, että katson paremmaksi avautua tästä tällä tavoin. Tuo viikonloppu ja sitä seurannut epäloogisuus listassa olisivat olleet estettävissä helposti. Viikonlopulta olisin voinut jäädä vapaille ja olla vapailla aina torstai-iltaan asti, ei ongelmaa. Mutta ei! Sunnuntai vapaalla, maanantaina yhdeksi yöksi töihin ja sitten taas pari pitkää vapaata, ei vaan toimi!

Heräsin siis tänä aamuna puhelimen viestiääneen (note for self: sulje AINA KAIKKI SOVELLUKSET kun menet nukkumaan!) klo 4:05. Olin jo illalla miettinyt ääneen, että kuinkahan nukkumisen kanssa käy, kun olin ollut hereillä vasta reilut 6 tuntia yövuoron jälkeisten unien jälkeen. Huonostihan siinä sitten kävi. Kun en 5:15 kelloa katsoessani ollut vielä saanut unta, päätin hylätä sänkyni ja siirtyä sohvalle, ehkä pieni hetki Netflixin parissa auttaisi. Katsastin Marilyn Monroen tähdittämän lällykomedian Kuinka naida miljonääri (1953), mutta tämäkään ei auttanut. Töissä tällaisen hölmöilyn ihastelu sohvalla makuuasennossa olisi varmasti lisännyt silmäluomieni painoa useilla kiloilla, mutta kotona, ei mitään vaikutusta...

Tässä sitä sitten ollaan, uusi päivä ja uudet kujeet! Parin tunnin päästä alkaa vapaapäiviini olennaisesti liittyvä rumba, eli menen ja tulen sinne ja tänne koko päivän ja illan, käyn jopa töissäkin, vaikkei olisi pakko. Työmoraali ja lojaalius kuntatyönantajaa kohtaan kun on pidettävä mahdollisimman korkealla näinä Talousarvioiden ja YT-neuvottelujen aikana, perseennuolentaa myöskään väheksymättä. Onneksi kahden viikon päästä on PIKKUJOULUT ja pääsee purkamaan patoumia työporukan kesken ihan kunnolla. Jännittävää on myös nähdä, saanko tuolloin tietoa pomoltani mahdollisesta amk-opiskelun aloittamisesta, se olisi positiivinen yllätys se. Onneksi koulu alkaa vasta tammikuun puolivälissä (joo joo sinne on enää 2 kuukautta *kirosanoja*!!!), joten ei mitään kiirettä.

Hohhoijaa mikä avautuminen, tästä se taas lähtee, jos lähtee...