Arvauskeskus ja Ammatinvaihtopolitiikkaa...
Aamulla vapaille, mutta siihen on vielä aikaa. Eikä juuri tässä hetkessä mitään tappavan kiireellistä hommaakaan ole, joten puretaan hieman fiiliksiä tekstin muodossa.
Käväisin tänään lääkärissä. Olen asunut Jyväskylässä pian 7 vuotta, enkä ole koko sinä aikana käynyt Kyllön terveyskeskuksessa asiakkaana yhtä monesti, kuin tämän kesän aikana. Kolmisen viikkoa sitten muljautettu patella (polvilumpio) ei ole kuntoutunut toivotulla tavalla, joten päätin soittaa ja käydä kysymässä, mitä on tehtävissä.
Tällaisia päivystysluontoisia lääkärinaikoja ei kannattaisi varailla yövuoron perään. Ei varsinkaan siten, että välissä "kerkeää nukkumaan" 3 tunnin torkut. Eikä varsinkaan silloin, kun on jo edellispäivänä nukkunut huonosti yövugin jälkeen. Niinhän siinä sitten kävi, että kun varaamani aika oli 12:45, niin heräsin 12:38 vain todetakseni, että olin unissani sammuttanut herätyskellon. Loistava alku uudelle päivälle!
Bussiin juostessani yritin soittaa ajanvarausnumeroon, että myöhästyisin hieman... "Soititte Kyllön ajanvarausnumeroon, kaikki linjat ovat juuri nyt varattuina. Voitte halutessanne jättää soittopyynnön..." Kiitos! Lopulta kun pääsin lekurin tuoliin - 30 minuuttia myöhässä - niin parin slaavikyykyn ja kevyehkön polvivääntelyn jälkeen sain kuulla, että kannattaa tehdä kevyitä jumppaliikkeitä ja syödä tarvittaessa tulehduskipulääkettä. WELL THANK YOU, CAPTAIN OBVIOUS!
Toki lääkäri ohjasi minut sitten tiskin kautta röntgeniin. Sain myös polvituen, jonka otin pois päästyäni kotiin. Luultavasti käytän sitä vain ulkona liikkuessani ja urheillessani. Paitsi että, enhän voi urheilla, koska polveen sattuu! Niin, ja ne röntgenkuvat... Soittoaikaan on kepeät 2 viikkoa, joten ehkäpä menen viikonloppuna pelaamaan futista tai vaihtoehtoisesti rantalentistä, jotta saan jalan siihen kuntoon, ettei tarvitse arvailla, onko siinä jotain vikaa. Niin tai näin, tuskin oli tämän kesän viimeinen arvauskeskusvierailu tämä.
Vaikka yötyössä ja sote-alan työssä on puolensa, joskus tulee väistämättä mieleen, että "Pitäisikö sitä sittenkin vaihtaa alaa?". Sellainen lamppu syttyi viime yönä mielessäni. Ai miksikö? Mistä näitä tietää! Olen jo jonkin aikaa, ehkä alitajuisesti ja sivulauseissa jo useamman vuoden ollut sitä mieltä, että radiojuontajan homma olisi aivan loistavaa duunia! Tai kenties radiotuottajan... Joka tapauksessa, kulutin viime yöstä lähes neljä tuntia siihen, että selailin ja klikkailin Metropolia-ammattikorkean nettisivuilta TV- ja radiotuotannon opiskeluun liittyviä juttuja. Myös elokuvapuoli kiinnostaisi tietyllä tasolla, joka tuskin tällaisen leffafriikin kohdalla on mikään ihme. Ilmassa leijuu kuitenkin muutamia pikku juttuja, joiden takia "unelma-ammattiini" opiskeleminen voi olla vain päiväuni, joka katoaa heräämisen yhteydessä.
Ensinnäkin, Metropoliahan on Helsingissä. Olen käynyt Tsadissa/Stadissa/Hesassa/Isolla Kirkolla ehkä neljä kertaa, ellei nopeita pyrähdyksiä Helsinki-Vantaalla lasketa. En myöskään ole koskaan ajatellut, että asuisin tai että edes haluaisin asua siellä. Myös medianomien työllisyyttä käsittelevät nettikeskustelut ovat sen verran kaksijakoisia, että tuntuisi hieman pelottavalta hypätä tuntemattomaan ilman, että on varmaa työpaikkaa. Mutta toisaalta, minullahan on jo! Lähihoitajana voisin duunailla ja keikkailla siellä täällä, opiskelujen aikana ja sen jälkeenkin, ellei esimerkiksi Yleisradio ole hakemassa karskia ja komeaa kesätoimittajaa, jolla on omasta mielestään vankka tietämys elokuvista ja urheilusta.
Myös kouluun hakeminen on eräänlainen kynnys, koska itsellänihän on jo paikka JAMK:issa, olen vain lykkinyt ja siirtänyt opintojeni aloittamista työpoliittisten kysymysten vuoksi jo parilla vuodella. Voisinkohan siis jopa hyljätä koko sairaanhoitajaopinnot, jättää vakituisen työpaikkani kunta-alalla, sekä muuttaa Jyväskylän turvallisesta kehdosta Helsingin hengenvaaralliseen asfalttiviidakkoon? Kuka tietää, ehkä päätän asian jonain hämyisenä lauantai-yönä pubin tiskillä, ehkä en.
Se on kuitenkin varmaa, että huomenna tulee taas futista, joten nyt työn äärelle toviksi ja huomenna kannustamaan Kolumbia jatkoon, Vamos!
