Den Glider In, Igen!
Wuhuu, yli 2000 lukukertaa. Ehkä näitä joku sittenkin lukee, kiitos!
Torstaina tuli kuluneeksi 20 vuotta Ville Peltosen kypärätempusta, Jonas Bergqvistin roikkumaalista, Heikki Riihirannan onnenkyyneleistä, valssista katsomossa sekä tietysti Juti-tuuletuksesta. Jos jollekin jäi vielä epäselväksi, niin tämänkertainen kirjoitus käsittelee Nevöfoget MM95-finaalia, jossa Suomi voitti Ruotsin 4-1 Tukholman Globenissa Den Glider Inin soidessa taustalla.
Heräilin yövuoron jälkeiseen päivään tuossa kahden aikaan iltapäivällä ja bongasin jostain YLE Urheilun some-seinältä, että Yle Areena näyttää "suorana" vuoden 1995 mm-finaalin, kisastudioineen kaikkineen. Ensimmäinen ajatus oli, että "mitäs hittoa?", mutta jo seuraavan kahden sekunnin kuluttua puhdas kultainen nostalgia iski tajuntaani ja ymmärsin, että tämähän on aivan s#####an siistiä!
Avovaimoni ei intoani ymmärtänyt, eikä ihme. Miksi ihmeessä aikuinen mies, joka nykyisin seuraa jääkiekkoa suurinpiirtein yhtä paljon, kuin kaukalopalloa, innostuu 20 vuotta vanhasta jääkiekko-ottelusta... Kaikki, siis KAIKKI 90-luvun alkuun mennessä syntyneet ja vuodesta 1995 jotain muistavat tietävät kyllä, että miksi. Vaikkakin nykyisellään jääkiekon merkitys elämässäni on jäänyt kuningas jalkapallon varjoon, niin silti esimerkiksi tänä iltana aloitin yövuoroni katsomalla Suomi-Slovenia -matsin työkaverini kanssa, pelipaita päällä.
Vuoden 1995 maajoukkue, jonka saavutusta Tukholman illassa ei voi verrata mihinkään, oli SE Leijonajoukkue, jonka pelaajista tuli minun ikäpolveni idoleja ja esikuvia. Ville Peltonen, Jere Lehtinen, Jarmo Myllys, Raimo Helminen, Marko Kiprusoff, Timo Jutila, Saku Koivu... Tuo joukkue oli monella tapaa yksi parhaista Leijonajoukkueista, mutta omasta mielestäni kuitenkin vuoden 1998 Naganon olympiajäillä nähtiin paras Leijonamiehistö ikinä, vaikka Japanista ei tuliaisina ollutkaan, "kuin" olympiapronssi. Tuolloin edellisten ohella mukana olivat myös mm. Teemu Selänne ja Jari Kurri.
Saku Koivu nousi Teemu Selänteen ohitse allekirjoittaneen suurimpana suosikkipelaajana jo edelliskaudella TPS:n paidassa ja teki pienestä keskisuomalaispojasta tepsifanin. Välillä innostuttiin toki koulukavereiden ohjeistuksella myös HIFK:sta, mutta Tepsi oli ja pysyi sydämessä aina näihin päiviinkin saakka. Vuoden 1995 Tupu, Hupu, Lupu -ketju on muutoinkin jäänyt mieleeni sellaisena Unelmaketjuna, jota parempaa ei ole, eikä tule.
Yleisradio hoiti MM95 Replayn hyvin mallikkaasti. Tapahtumaa mainostettiin somessa näyttävästi ja ottelun aikana Twitter lauloi ja kansa eläytyi loistavasti pelin tapahtumiin, aivan kuin ne olisivat olleet reaaliaikaisia. Mielestäni tällaisia viihdepläjäyksiä pitäisi järjestää useamminkin, vaikka tuon Globenin kultajuhlan kaltaista koko kansan Nevöfoget -hetkeä tuskin löytyykään. Yle Puheelta tuli vielä alkuillasta Kaj Kunnaksen vetämä Nevöfoget-lätkäilta, jossa vieraina olivat Jukka Tammi, Mika Veikko Nieminen sekä 95-joukkueen kapteeni Timo Jutila. Lisäksi puhelimitse oltiin yhteyksissä kultaleijoniin, sekä joukkueen parissa työskennelleisiin taustatyyppeihin. Nostalgian havina ja mieskyyneleet olivat herkässä vielä radiolähetyksen lopullakin, sen verran hyvin Kunnas muisteloita johti.
Sellainen kysymys, joka monesti kysytään tässä yhteydessä on myös, Missä olit silloin kun... Olen koko päivän yrittänyt muistella ja muistankin, että ihan kotona olin tuona Äitienpäivän iltapäivänä. Potkiskelin ensimmäisen erän palloa ulkona ja tulin isäni kanssa katsomaan peliä Suomen johtaessa 1-0. Pari tuntia myöhemmin juoksin kotitalomme tonttia ympäri Suomen lippu kourassa ja huusin Den Glider Iniä, juuri sellaisella riemulla kuin 6-vuotias vain voi. Komeaa.
Kaikki kunnia myös 2011 maailmanmestareille ja Granlundin ilmaveiville jne. sillä tuollaiset pienet jutut jäävät myös muistojen syövereihin. Tuskin kuitenkaan mikään mestaruus, myöskään tulevat maailmanmestaruudet, nousevat yhtä isoiksi ilmiöiksi, kuin Globenin 4-1. Eikä se, että ottelun ja sen parhaat palat on nähnyt varmaan sata kertaa, vähennä sitä fiilistä, kun "Liput liehuvat ja Globen huutaa...". Joka kerta tulee kylmät väreet ja silmä kostuu, aina. Kiitos Leijonat!
Torstaina tuli kuluneeksi 20 vuotta Ville Peltosen kypärätempusta, Jonas Bergqvistin roikkumaalista, Heikki Riihirannan onnenkyyneleistä, valssista katsomossa sekä tietysti Juti-tuuletuksesta. Jos jollekin jäi vielä epäselväksi, niin tämänkertainen kirjoitus käsittelee Nevöfoget MM95-finaalia, jossa Suomi voitti Ruotsin 4-1 Tukholman Globenissa Den Glider Inin soidessa taustalla.
Heräilin yövuoron jälkeiseen päivään tuossa kahden aikaan iltapäivällä ja bongasin jostain YLE Urheilun some-seinältä, että Yle Areena näyttää "suorana" vuoden 1995 mm-finaalin, kisastudioineen kaikkineen. Ensimmäinen ajatus oli, että "mitäs hittoa?", mutta jo seuraavan kahden sekunnin kuluttua puhdas kultainen nostalgia iski tajuntaani ja ymmärsin, että tämähän on aivan s#####an siistiä!
Avovaimoni ei intoani ymmärtänyt, eikä ihme. Miksi ihmeessä aikuinen mies, joka nykyisin seuraa jääkiekkoa suurinpiirtein yhtä paljon, kuin kaukalopalloa, innostuu 20 vuotta vanhasta jääkiekko-ottelusta... Kaikki, siis KAIKKI 90-luvun alkuun mennessä syntyneet ja vuodesta 1995 jotain muistavat tietävät kyllä, että miksi. Vaikkakin nykyisellään jääkiekon merkitys elämässäni on jäänyt kuningas jalkapallon varjoon, niin silti esimerkiksi tänä iltana aloitin yövuoroni katsomalla Suomi-Slovenia -matsin työkaverini kanssa, pelipaita päällä.
Vuoden 1995 maajoukkue, jonka saavutusta Tukholman illassa ei voi verrata mihinkään, oli SE Leijonajoukkue, jonka pelaajista tuli minun ikäpolveni idoleja ja esikuvia. Ville Peltonen, Jere Lehtinen, Jarmo Myllys, Raimo Helminen, Marko Kiprusoff, Timo Jutila, Saku Koivu... Tuo joukkue oli monella tapaa yksi parhaista Leijonajoukkueista, mutta omasta mielestäni kuitenkin vuoden 1998 Naganon olympiajäillä nähtiin paras Leijonamiehistö ikinä, vaikka Japanista ei tuliaisina ollutkaan, "kuin" olympiapronssi. Tuolloin edellisten ohella mukana olivat myös mm. Teemu Selänne ja Jari Kurri.
Saku Koivu nousi Teemu Selänteen ohitse allekirjoittaneen suurimpana suosikkipelaajana jo edelliskaudella TPS:n paidassa ja teki pienestä keskisuomalaispojasta tepsifanin. Välillä innostuttiin toki koulukavereiden ohjeistuksella myös HIFK:sta, mutta Tepsi oli ja pysyi sydämessä aina näihin päiviinkin saakka. Vuoden 1995 Tupu, Hupu, Lupu -ketju on muutoinkin jäänyt mieleeni sellaisena Unelmaketjuna, jota parempaa ei ole, eikä tule.
 |
| Tupu-Hupu-Lupu -ketju mestaruusjuhlissa 1995. |
Yleisradio hoiti MM95 Replayn hyvin mallikkaasti. Tapahtumaa mainostettiin somessa näyttävästi ja ottelun aikana Twitter lauloi ja kansa eläytyi loistavasti pelin tapahtumiin, aivan kuin ne olisivat olleet reaaliaikaisia. Mielestäni tällaisia viihdepläjäyksiä pitäisi järjestää useamminkin, vaikka tuon Globenin kultajuhlan kaltaista koko kansan Nevöfoget -hetkeä tuskin löytyykään. Yle Puheelta tuli vielä alkuillasta Kaj Kunnaksen vetämä Nevöfoget-lätkäilta, jossa vieraina olivat Jukka Tammi, Mika Veikko Nieminen sekä 95-joukkueen kapteeni Timo Jutila. Lisäksi puhelimitse oltiin yhteyksissä kultaleijoniin, sekä joukkueen parissa työskennelleisiin taustatyyppeihin. Nostalgian havina ja mieskyyneleet olivat herkässä vielä radiolähetyksen lopullakin, sen verran hyvin Kunnas muisteloita johti.
Sellainen kysymys, joka monesti kysytään tässä yhteydessä on myös, Missä olit silloin kun... Olen koko päivän yrittänyt muistella ja muistankin, että ihan kotona olin tuona Äitienpäivän iltapäivänä. Potkiskelin ensimmäisen erän palloa ulkona ja tulin isäni kanssa katsomaan peliä Suomen johtaessa 1-0. Pari tuntia myöhemmin juoksin kotitalomme tonttia ympäri Suomen lippu kourassa ja huusin Den Glider Iniä, juuri sellaisella riemulla kuin 6-vuotias vain voi. Komeaa.
Kaikki kunnia myös 2011 maailmanmestareille ja Granlundin ilmaveiville jne. sillä tuollaiset pienet jutut jäävät myös muistojen syövereihin. Tuskin kuitenkaan mikään mestaruus, myöskään tulevat maailmanmestaruudet, nousevat yhtä isoiksi ilmiöiksi, kuin Globenin 4-1. Eikä se, että ottelun ja sen parhaat palat on nähnyt varmaan sata kertaa, vähennä sitä fiilistä, kun "Liput liehuvat ja Globen huutaa...". Joka kerta tulee kylmät väreet ja silmä kostuu, aina. Kiitos Leijonat!