Sodankylän huipennus!

Vähän tulee jälkijunassa tämä postaus, mutta olkoon se sitten sitäkin tiedontäyteisempi ja lukijaystävällisempi!

Sodankylässähän perjantai, lauantai ja sunnuntai ovat käytännössä yksi ja sama päivä. Tietysti voitaisiin todeta tämän koskevan koko festivaaliviikkoa, mutta niin sanottuja "pääpäiviä" ovat nämä kolme. Työvuorojen ohessa ehti joka tapauksessa nauttimaan ihan kiitettävästi elokuvataiteesta myös näinä päivinä, vaikka perjantain yövuoro 1:30-6:00 olikin mielestäni hieman kyseenalainen.

Aloitetaan silti perjantain tärkeimmästä osuudesta. Varsinaisista nähdyistä elokuvistahan teen myöhemmin vielä oman koosteensa, mutta mainittakoon nyt sen verran, että tekijävieraat olivat tänä vuonna mainioita. Onnistuin perjantaina katsomaan kaikki 5 ensimmäistä näytöstä ennen tarvittavaa iltalepoa ja yöllistä myyntivuoroa. Tommi Korpelan tähdittämä Deadweight meni vielä pienessä aamuväsymyksen ja festarihuuman sekaisuudessa, mutta kun aamukahvia jonottaessa sai huomenentoivotukset Laura Birniltä, niin kovin ruttuista naamaa ei aamun näytöksessäkään kehdannut näyttää. Samaan aikaan olisi ollut mahdollisuus kuulla Jiri Menzelin ajatuksia aamukeskustelun muodossa mutta enpä ole noihin aiemminkaan osallistunut, joten tälläkin erää leffat veivät voiton. Menzeliin palataan vielä myöhemmin.

Yhdestä tekijävieras-asiasta Sodiksessa pidän kuitenkin ja se on Mestariluokka -näytökset. Yhden maailman kuuluisimmista elokuvajulkaisuista - Cahiers du Cineman - kriitikkona tunnettu ranskalainen Frederic Strauss nimittäin esitteli Pedro Almodovarin uutuuden, miehen aiempia elokuvia vakavamielisemmän Julietan Isossa Teltassa. Strauss perkasi Almodovarin uraa ja myös Sodiksessa nähtyä Julietaa tyylikkään esseistisesti ja pakotti takarivinkin statistit kuuntelemaan, mitä sanottavaa espanjalaisohjaajasta oikein oli. Elokuva itsessään tuskin nousee Almodovarin parhaimpiin, mutta puhtaana draamana se oli varsin onnistunut.

Perjantain kohokohta oli joka tapauksessa - yöllisen Rampe ja Naukkis esityksen ohessa - live-säestyksellä maustettu ja henkiin herätetty mykkänäytös. Neil Brand & The Dodge Brothers jamitteli täpötäyden Ison Teltan yleisön rummuttaessa tahtia samalla, kun Louise Brooks pakeni virkavaltaa 20-luvun klassikkoelokuvassa Beggars of Life. Tunnelma teltassa huumasi allekirjoittaneenkin siinä määrin, että vastoin kaikkea Sodis-etikettiä kävin pyytämässä Neil Brandilta nimikirjoituksen festarikatalogini kanteen. Samalla reissulla myös Laura Birn signeerasi ilolla The Ones Below'n esittelysivun katalogista. Enempää fanipoika-hulluttelua en Sodiksessa kuitenkaan viitsinyt suorittaa, vaikka myös Tommi "Ihmebantu" Korpela olisi ollut aivan huutoetäisyyden päässä.

Nimmarihommia Neil Brandin kanssa (kuva: Ella Karttunen)

Sodankylän lauantaissa iskivät yhteen jälleen - yhdettätoista kertaa - Universumi ja Haniversumi, eli Sodankylän ja Muun Maailman futisjoukkueet. Ottelu oli tänä vuonna otsikoitu Midnight Sun vs Terrestrials, joten galaksienvälistä vääntöä olisi tiedossa. Verenperintönä saamani maalivainun ansiosta osuin itsekin kertaalleen maalipuiden väliin, eikä rangaistuslaukauskilpailun häviäminen Muun Maailman joukkueelle tuntunut yhtään niin pahalta, kuin olisi voinut kuvitella. Legendaarisen kolmannen puoliajan pidin oman joukkueeni maalin puhtaana kuin Claudio Taffarel parhaina päivinään. Ja mikäs oli torjuessa, kun puolustuksen lukkona hääri Kymmenen Käskyä Kirkolle -teoksestaan tuttu anarkistipappi Kai Sadinmaa ja keskikenttää dominoi tuore Cannes-voittaja, Hymyilevän Miehen ohjannut Juho Kuosmanen. Kun elokuvaohjaaja käskyttää keskikenttää ja puolustuksessa luutii mies, joka työkseenkin torjuu pahoja henkiä, niin eipä niitä torjuntojakaan ihan älyttömästi sitten kerry. Joka tapauksessa, jälleen huikea kokemus joka pysyy tulevassakin omassa Sodis-ohjelmassani.

Maailmankaikkeuteen palautettiin rauha jalkapallon avulla (kuva: Ella Karttunen)

Sunnuntai oli ainoa vapaapäiväni Sodiksessa ja sehän tarkoitti sitä, että liian vähäiseksi todettu leffankatsomiskokemukseni täytyi korjata koettelemalla istumalihaksia koko pitkän päivän ajan. Viiden elokuvan ja kymmenen ja puolen tunnin istuntoni sisälsi niin ranskalaista teinirakkautta, italialaista saattohoitoa kuin tshekkiläistä mustavalkoelokuvaakin. Illan ja koko 17:sta elokuvan festivaalini huipensi Jiri Menzelin nerokas Tyttö Kaljassa, joka oli - ainakin itseni näkemistä elokuvista - se kaikkein parhain.

Sodankylän talkoolaisillahan festari vasta alkaa sunnuntaina, kun viimeiset lopputekstit on katseltu. Teltat puretaan, tuolit ja julisteet ja oheiskrääsä palautetaan varastoon odottamaan ensi vuotta ja koko homma pannaan muutenkin pakettiin sellaisella intensiteetillä, että sen ymmärtää vain jos on ollut itse paikalla - 300 vapaaehtoista on aika tehokas porukka ihmisiä. Sunnuntaiyö vietettiin sohvalla - taivasalla - ja uusi viikko vastaanotettiin aamukeskustelulla ja -oluella Ison Teltan rippeiden juurella, festivaalin ytimessä. Tämän perään muutama tehokas tunti unta ja kohti Kommattivaaraa ja kaikkien vesi - tai viini - kielellä odottamaa karonkkajuhlaa. Sodiksen karonkka on yksi niistä merkittävimmistä syistä, miksi ihmisten huulilla kiertää termi "Sodankylän Henki". Viikon aikana vieraista on tullut tuttuja, tutuista kavereita ja kavereista ystävyksiä. Lähes sisaruksia! Tällaiseen paikkaan on aina mukava palata ja ensi vuonna - eli siis enää alle vuoden päästä - pidän satavarmasti huolta siitä, että ainakin minun lomani osuvat välille 12.-19.6.2017.

Kuvan täydeltä parhautta (kuva: Santeri Happonen)

Kiitos Sodankylä, kiitos ystävät. Nähdään taas - elokuvissa!

Share this:

CONVERSATION

0 kommenttia:

Lähetä kommentti