Yön pimeydessä

Toni Wirtasen isä kuolee pojan ollessa ala-asteikäinen, minkä vuoksi Toni muuttaa äitinsä Mervin kanssa Heinolaan. Muutamaa vuotta myöhemmin Toni tapaa koulun diskossa Antti Lautalan, joka pyytää Tonia soittamaan perustamaansa bändiin. Toni on aluksi epävarma bändissä soittamisesta, sillä on aiemmin soittanut vain kitaraa ja sitäkin vuosia sitten. Antin määrätietoisuus saa Tonin kuitenkin liittymään bändiin ja pian hän tapaakin bändin kolmannen jäsenen, Sipe Santapukin. Sipen isä ei kuitenkaan poikien bändiharrastukselle syty ja rahat kriittisen tärkeään rumpusettiin jäävät saamatta. Tämä ei kuitenkaan intohimoisia muusikonalkuja estä, vaan rummut hankitaan vaikka sitten kielletyin keinoin. Bändille keksitään nimeksi Apulanta ja Heinolan ensimmäinen punk-yhtye on nähnyt päivänvalonsa.

Teit meistä kauniin on Tuukka Temosen ohjaama ja Niisku Haapalan (Salatut Elämät) käsikirjoittama tositapahtumiin perustuva elokuva, joka valottaa suomalaisille yhden maamme menestyneimmän punk/rock -yhtyeen syntytarinaa. Elokuvaa saattaa olla haastavaa lähestyä ilman ennakkokäsityksiä ja -odotuksia, niin tunnetusta yhtyeestä on kysymys. Mutta mikäli kykenee menemään elokuvateatteriin ilman sen suurempia vaatimuksia ja muistaa sen, että kyseessä on kuitenkin elokuva, jonka todennäköinen kohderyhmä ovat yhtyeen fanit, niin koko kaksituntisesta nauttii aivan varmasti.

Tuukka Temonen on onnistunut tehtävässään tuoda Apiksen alkuaikojen haasteet valkokankaalle uskottavasti. Musiikkielokuvista saattaa helposti tulla musiikkivideoiden ja konserttitaltiointien loputon potpuri (Abba - The Movie) tai puhdas dokumentti, mutta TMK ei sellaisiin sorru. Se on tarina neljästä pojasta 1990-luvun laman Suomessa, jotka haluavat toteuttaa omaa unelmaansa musiikinteosta välittämättä siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Ohjaajana Temosen olisi ollut mahdotonta olla tarttumatta omaan tarinaansa ja olla laittamatta sitä elokuvan keskiöön, mutta tässäkin hän on onnistunut tyydyttävän hyvin. Temonen ansaitsee hatunnoston myös siitä, kuinka tietyt tosielämän tapahtumat on elokuvassa ujutettu mukaan sellaisella hienovaraisella otteella, jollaista leffassa nähdyltä nuorelta Tuukka Temoselta tuskin olisi osannut odottaa.

Näyttelijäsuorituksista täytyy nostaa esiin nuorta Toni Wirtasta näyttelevä Tatu Sinisalo. Lähes täydellisesti Wirtasen roolin omaksuvasta Sinisalosta kasvaa elokuvan edetessä juuri se yhtyeen keulakuva, joka hänen roolinsa myös myöhemmin on ollut. Myös Roope Salminen tekee hienon suorituksen Antti Lautalana ja aiemmin jo He ovat paenneet -elokuvassa nähty Teppo Manner ottaa hienosti haltuun roolinsa yhtyeen kilttinä ja hiljaisena Sipe Santapukkina. Sinisalolle TMK on debyyttielokuva, mutta nuorukainen nousee hienosti esiin kokeneeman näyttelijäkaartin keskeltä. Parisuhteen ja yhtyeen välillä elämäänsä tasapainottelevan Tonin rooli tuo Sinisalolle takuuvarmasti töitä myös tulevaisuuden kotimaisissa projekteissa.

Elokuvassa pääfokus on ehdottomasti sisällössä ja tarinassa. Näyttelijäsuoritukset ja kohtausten rakentelu muutenkin on aika ajoin hieman kyseenalaista, mutta tämä on varmasti ollut Temosen tiedossa jo elokuvaa ohjatessaan. Apulanta on suomalaisille tärkeä ja tuttu yhtye ja sen jäsenten historia kiinnostaa varmasti myös niitä, joille yhtyeen musiikki itsessään ei olisikaan se maailman tärkein juttu. Myös 90-luvun alun ajankuva tulee elokuvassa hienosti esiin laman ja sitä seuranneiden taloudellisten huolien myötä. Kuulun itse siihen ikäryhmään, joka varttui yhtyeen ensimmäisten albumien parissa ja joilla on todennäköisesti ollut jossain vaiheessa teini-ikää "Apis -vaihe". Löyhästi tästä(kin) mahdollisesti johtuen elokuvassa on parikin hienoa kohtaa, joissa uudet sovitukset yhtyeen kappaleista menevät ihon alle kuin partaterä ja saavat ne kuuluisat kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Tällaiset tuntemukset elokuvissa ovat aina positiivinen juttu.

Teit meistä kauniin on draaman keinoin toteutettu yleisinformatiivinen kuvaus Apulannan alkuajoista ja siinä tehtävässään se onnistuu täyttämään odotukset hienosti. Cannes- tai Oscar-voittajaa elokuvasta tuskin tulee, mutta sillä ei tässä tapauksessa ole mitään väliä. Jos elokuvateatterista poistuessa tulee mieleen, että mikäli Finnkinon leffaliput olisivat halvempia, niin menisin katsomaan leffan uudestaan, niin silloin se on onnistunut tavoitteessaan. Teit meistä kauniin seisoo ylväästi uuden kotimaisen elokuvan eturintamassa ja saa arvosanan 3,5 / 5.

The VVitch on amerikkalaisen Robert Eggersin debyyttiohjaus täyspitkien elokuvien puolella. Aiemmin mies on osallistunut pääasiassa lyhytelokuvien tekoon niin ohjaajana, käsikirjoittajana, tuotantosuunnittelijana kuin puvustajanakin. Monipuolisuutta mieheltä ainakin löytyy. Ensimmäisen kokopitkänsä aiheen mies on koonnut englantilaisista kansantarustoista ja se näkyy ja tuntuu alkuminuuteista lähtien. Ye Olde Englishiä saadaan tuutintäydeltä ja kieltämättä Dublinin myöhäisillassa - ilman tekstityksiä - elokuvan seuraaminen vaati todellista keskittymistä tällaiselta suomalaisjantterilta, joka on tottunut ehkä hieman tavanomaisempaan englantiin elokuvissa. Hyvin nopeasti kävi kuitenkin selväksi, ettei tämä haittaa elokuvasta nauttimista, päinvastoin se tehosti elokuvan jo valmiiksi synkkää ja hämmentävää tarinaa. Eggers ei kuitenkaan lähde keulimaan kerronnassaan, mikä voisi lynkata tämän(kin) kauhuelokuvan jo ennen lopputekstejä.

"Peek-A-Boo!"

Perheen vauva siis katoaa. Hän katoaa oltuaan leikkimässä isosiskonsa Thomasinin (Anya Taylor-Joy) kanssa kotitalon läheisessä metsässä. Kuka tai mikä vauvan vei ja mitä tälle tapahtuu? Perhe tuskin saa koskaan tietää, mutta yleisö tottakai saa - ja todennäköisesti järkyttyy ainakin vähän. Ajankuvan hengessä perheen vanhin tyttö joutuu vanhempien epätoivon ja elokuvan myöhempien tapahtumien vuoksi syntipukiksi. Varsinainen syntipukkikin elokuvasta kirjaimellisesti löytyy, mutta sen merkitystä en viitsi alkaa avaamaan, koska silloin spoilerihälytyskellot soisivat kuin kirkonkellot jouluaamuna. Thomasin on kuitenkin elokuvan selkeä päähenkilö, jonka ympärille elokuvan nimeäkin voi - jollain tasolla - perustella.

Thomasinilla on yhteensä neljä sisarusta. Vauva-Sam, hyvin erikoiset kaksoset Mercy ja Jonas, sekä häntä itseään muutaman vuoden nuorempi pikkuveli Caleb (Harvey Scrimshaw). Samin kadottua kaksoset alkavat muuttua oudoiksi ja Mercy syyttääkin Thomasinia noidaksi. Caleb on murrosiän kynnyksellä ja jo hieman aikuistunut isosisko ja tämän naisellistunut vartalo alkaa kiinnostaa muusta maailmasta eristyksissä kasvanutta kristittyä poikaa. Elokuvan merkittäviin suhteisiin lukeutuukin Thomasinin ja Calebin välinen sisarussuhde, kun poika päättää lähteä etsimään Samia ja puoliksi pakottaa Thomasinin mukaansa metsäreissulleen.

Anya Taylor-Joy

The VVitch on todellakin elokuva, joka aiheuttaa katsojissa pelkoa, ahdistusta ja painajaisia. Ennen kaikkea se on erittäin karmiva elokuva, eikä sen kauhuarvoa ja vaikutusta ainakaan heikennä puheessa kuultava muinaisenglanti. Myös kuvaus on tehty mallikkaasti - Jarin Blaschke kuvasi oikeastaan koko elokuvan luonnonvalossa, vaikkakin niin aamut kuin illatkin vaikuttavat yhdeltä ja samalta harmaalta auringonlaskun hämärältä. Synkkä, mystinen, pelottavakin, joidenkin kriitikoiden mielestä koko elokuva on kirottu muinaisilla kirouksilla. Hitfixin Drew McWeeny kiteytti kaiken hienosti lauseeseen: "Aivan kuin katsoisimme jotain, mitä meidän ei pitäisi." Mutta onko se todella viime vuosien PARAS kauhuelokuva? Jos ei paras, niin ainakin yksi merkittävimmistä.

Black Sheepissä pässejä oli satoja, mutta hyvin tehdyssä elokuvassa niitä tarvitaan vain yksi

The Conjuring, El Orfanato, Los Ojos del Julia, Mama, REC... Viimeisten kymmenen vuoden aikana kauhugenren kerma on tullut Euroopasta, tarkemmin sanottuna Espanjasta. The Conjuringin ja sanotaan nyt vaikka pari vuotta sitten ilmestyneen The Babadookin ohella The VVitch on ehdottomasti positiivinen yllätys kaiken nykykauhun keskellä. Se on ehdottomasti erilainen ja erottuu joukosta - kiitos tästä kuuluu Eggersin pitkäjänteiselle taustatyölle joka elokuvan tarinan eteen on nähty. Miksi sitä sitten ei saada Suomen elokuvateattereihin? Tätä kannattaa varmasti kysyä suoraan Finnkinolta tai joltain elokuvan levittäjältä. Toivon totisesti että edes jokin elokuvafestivaali, kuten vaikkapa Night Visions ottaisi elokuvan ohjelmistoonsa. Ilmeisesti elokuvan maltillinen budjetti (3,5 miljoonaa dollaria) ja melko maltillinen kansainvälinen tuotto-odotus (10 miljoonaa) voisivat olla syitä tälle. Elokuva on kuitenkin menestynyt paljon odotettua paremmin, sillä vaikka elokuva julkaistiin Euroopassa vasta viime viikolla, se on myynyt kansainvälisesti jo yli 25 miljoonaa dollaria, mikä on ihan hyvin. Jenkeissäkin se oli avausviikonloppunaan maan neljänneksi katsotuin elokuva.

Pidinkö The VVitchistä? Pitää lienee ehkä väärä sana tällä kertaa. Kaikki se pahuus ja synkkyys, mitä elokuvaan oli saatu ahdettua, pakottaa sanomaan että olin ennemminkin vaikuttuneen järkyttynyt. Toivon todella, että Robert Eggers jatkaa täyspitkien elokuvien tehtailua ja toteuttaa jatkossakin elokuvansa tällaisella antaumuksella kuin The VVitchin. Lähes tuntemattomista näyttelijöistä koostettu pieni joukko suoriutui rooleistaan myös niin hyvin, kuin kenties indie-kauhuelokuvalta voi odottaa. Ainoastaan se, että Eggers lyö reilun puolen tunnin kohdalla käsijarrun ainakin puolittain päälle harmittaa, sillä elokuva oli hyvässä vauhdissa. Silti täytettyjen odotusten, mustan saatanallisen vuohen ja pahuutta tihkuvien kaksostenkin vuoksi, unohtamatta Thomasinia, The VVitch on tähtensä elokuvataivaalla ansainnut. Loppuarvosanaksi kelpaa - vuosikymmenen parhaan kauhun tittelin ohella - vain 4 / 5.

Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) on kokenut eräkävijä ja metsien mies. Käy kuitenkin niin, että hän jää painiottelussa karhun kanssa *pahasti* kakkoseksi ja metsästystoverit löytävät miehen liikuntakyvyttömänä ja kuoleman kielissä lumihangesta. Miehet tiedostavat Glassin arvon operaation onnistumisen kannalta, mutta viimeisiään vetelevän lihasäkin perässä raahaaminen karistaa lojaaliuden rippeet ryhmäläisten mielistä ja Glass jätetään kuolemaan keskelle Amerikan erämaita. Kaiken kokenut metsämies ei kuitenkaan luovuta, vaan lähtee jahtaamaan hänet pettänyttä John Fitzgeraldia (Tom Hardy) mielessään vain ja ainoastaan kosto.

Leonardo DiCaprion Oscar-tarinan tietävät kaikki. Mies on ollut ehdolla niin miespääosa-, kuin miessivuosapalkinnonkin voittajaksi useita kertoja (3+1), mutta jotenkin Yhdysvaltain Elokuva-akatemia ei Leon kohdalla ole vielä nähnyt tarpeelliseksi palkita miestä suorituksistaan. The Revenantin kohdalla kuitenkin nähdään, että vaikka Martin Scorsese onkin tehnyt suuren työn DiCaprion menestyselokuvien Lentäjä, Departed ja Wolf Of Wall Street eteen, niin vasta Alejandro "Birdman" Iñarritu on mies, joka todella kaivaa, vääntää, kääntää, pesee ja huuhtelee ja koettelee näyttelijäsuuruutta siinä määrin, että voidaan puhua Oscar-palkinnosta.

The Revenantissa on kaikkea, se on tositapahtumiin perustuva, eeppinen selviytymistarina jossa päähenkilö käy läpi henkisen ja fyysisen helvetin päästäkseen kostamaan karua kohtaloaan. Amerikan erämaissa aidoissa olosuhteissa kuvattu elokuva osoittaa vähintäänkin sen, että Iñarritu osaa tehdä elokuvia muustakin kuin uransa pohjalta ponnistavasta entisestä suurnäyttelijästä. Vastoinkäymisiä DiCaprion esittämän Glassin tielle toki tulee, mutta miehen määrätietoisuus on uskomattoman aitoa ja välillä tuntuu, että elokuva kertookin DiCaprion urasta ja matkasta kohti Oscar-palkintoa. Jo se, että verinen ja epätoivoinen taistelukohtaus karhua vastaan kestää yli viisi minuuttia, antaa mielestäni vastauksen siihen, onko elokuva katsomisen arvoinen. Kyllä se on! Mutta voittaako DiCaprio ensimmäisen Oscarinsa? Jos sitä ei tästä tule, niin Akatemia saa ensi vuonna ojentaa miehelle Elämäntyö-Oscarin ihan vain korjatakseen oman virheensä. Golden Globe -gaala antaa varmasti osviittaa siitä, hallitseeko tätä palkintokautta Steve Jobs, Danish Girl vai kenties The Revenant.

The Revenant on näyttelijäsuoritusten juhlaa. Jos DiCaprio onkin elokuvan päähenkilö, niin lojaalia ja oikeudenmukaista Kapteeni Andrew Henryä esittävä Domhnall Gleeson ja pahiksen roolissa selkeästi viihtyvä Tom "Bane" Hardy loistavat omissa suorituksissaan niin hyvin, että tekisi mieli lätkäistä molemmille miehille sivuosaehdokkuudet kaikissa palkitsemistilaisuuksissa. Etenkin Gleesonin hieno vuosi (Star Wars: The Force Awakens ja Brooklyn) saavat jatkoa ja miehen omaa pääosaläpilyöntiä tuskin tarvitsee enää montaa vuotta odotella.

Jo pelkästään Leon, Domhnall Gleesonin ja Tom Hardyn suoritusten vuoksi, sekä upean visuaalisen karuuden vuoksi, The Revenantille napsahtaa 4,5 / 5 tähteä.

---

Joy (Jennifer Lawrence) on eronnut kahden lapsen äiti New Yorkin Quoguesta, joka majoittaa talossaan äitiään, ex-miestään sekä mummoaan Mimiä (Diane Ladd). Myös isä Rudy (Robert DeNiro) saapuu silloin tällöin asumaan tyttärensä nurkkiin, kun naisseikkailut epäonnistuvat. Joyn siskopuoli Peggy (Elisabeth Röhm) on ylisuorittaja, joka työskentelee isänsä kanssa tämän autokorjaamossa, joka sekin on jo parhaat päivänsä nähnyt. Joy yrittää jollain konstilla pitää tämän kaiken kasassa heikosta työtilanteesta huolimatta. Perheen vieraillessa isän uuden naisystävän Trudyn (Isabella Rossellini) veneellä Joy päätyy siivoamaan lasinsiruja veneen kannelta ja tämän jälkeen saa idean, jolla sekä hänen että hänen perheensä elämä saadaan jälleen nousuun.

Joy on semi-elämäkerrallinen tarina naisesta, joka vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa puskea omaa ideaansa eteenpäin ja pyrkii määrätietoisesti kohti menestystä, epäilijöistä huolimatta. Bradley Cooperin esittämä Neil Walker johtaa QVC-ostostelevisiokanavaa ja päättää antaa itsepäiselle ja suorasanaiselle Joylle mahdollisuuden lyödä keksimällään kotitaloustuotteella rahoiksi. Tarina perustuu löyhästi amerikkalaisen miljonäärin Joy Manganon elämään ja Wikipedia-artikkelin luettuani täytyy myöntää, että yhtäläisyyksiä löytyy ja paljon.

Elokuvan on tehnyt suunnilleen sama kopla, joka toteutti menestyselokuvat Silver Linings Playbook ja American Hustle. David O. Russellin ohjaus sekä Cooperin ja erityisesti Lawrencen näyttelijäsuoritukset tuntuvat takaavan laadun ja vähintäänkin uudelleenkatsottavan elokuvan joka kerta, kun kankaalle asti päätyvät. Jos DiCapriolla on Scorsese, niin Lawrencella on Russell. SLP toi Winter's Bone ja Nälkäpeli -tähdelle Pääosa-Oscarin jo 22-vuotiaana (Tukehdu siihen, Leo...) eikä American Hustle ollut elokuvana ainakaan huonompi. Joy jatkaa samanlaisella linjalla elokuvallisesti ja kerronnallisesti: draamaa, nokkeluuksia, komediaa, menetyksen tuskaa, tuskasta nousemista... Kuitenkin elokuva saadaan vietyä maaliin kunniakkaasti, vaikka Russellin tyyli ohjata ja tehdä elokuvia jakaa varmasti Joynkin kohdalla mielipiteet vahvasti kahtia: Joko rakastat elokuvaa tai sitten et voi sietää sitä. Itse kuulun ensimmäisiin, sillä jo pelkästään Jennifer Lawrencen kannattelemana elokuvan olisi voinut katsoa samantien kaksi tai kolmekin kertaa uusiksi.

Riittääkö elokuvalle sitten se, että Lawrence on keskiössä ja hallitsee täysin tapahtumia? Välillä tuntuu ettei Joy itsekään kestä tapahtumien aiheuttamaa painetta ja jatkuvia epäonnistumisia. Elokuvalle läimäistiin kaksi Golden Globe -ehdokkuutta, joista toinen on itseoikeutetusti Lawrencen pääosaehdokkuus. Toinen on Parhaan Komedian tai Musikaalin ehdokkuus itse elokuvalle. Samassa kategoriassa oleilevat niin The Big Short kuin Yksin Marsissakin, joten helpolla palkinto ei irtoa. Lawrencen kohdalla en pitäisi suurena ihmeenä, mikäli neito palkittaisiin - jos ei Golden Globella niin - viimeistään helmikuun lopussa Oscarilla.

Joy kestää varmasti useammankin katselukerran ja Jennifer Lawrence vetää parhaan roolisuorituksensa sitten Silver Linings Playbookin. Se ansaitsee arvosanan 4 / 5.

Vuosi 1960. Kylmä Sota. CIA vangitsee Yhdysvalloissa Neuvostoliiton pussiin vakoilevan Rudolf Abelin (Mark Rylance). Toisaalla Neuvostoliitto ampuu alas peiteoperaatiossa CIA:n leivissä lentäneen Gary Powersin (Austin Stowell). Pariisin rauhanneuvottelut tyssäävät kuin seinään ja maailmalla pelätään entistä enemmän ydinsotaa. Tilannetta purkamaan palkataan vakuutusasianajaja James Donovan (Tom Hanks), joka lähtee neuvottelemaan vankien vaihdosta tuoreeltaan muurin kahtiajakamaan Berliiniin.

Vakoojien Silta on yksi vuoden odotetuimmista ja ylistetyimmistä draamoista. Elokuvan tunnelma on jännittynyt alkuminuuteilta saakka ja Tom Hanks tekee alkuhetkistä asti vakuuttavan roolisuorituksen, jonka perusteella palkkaisin hänet hoitamaan omat mahdolliset vakuutuspetokseni koska vain. Elokuva on nostettu top10 ja jopa top5 -listauksiin alkuvuoden Palkintokauden alla, mutta pahoin pelkään, että menestys Yhdysvaltojen ulkopuolella jää melko vähäiseksi. Vaikka tarkoituksena onkin kuvata Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisen rauhanprosessin elvyttämistä, paistaa tietynlainen amerikkalaisten sotaelokuvien leimaksikin muodostunut ääripatriotismi toteutuksesta läpi. Tom Hanks ja etenkin Abelia näyttelevä Mark Rylance tekevät kuitenkin niin vahvat roolisuoritukset, ettei elokuvaa voi olla suosittelematta ja nostamatta ehdokkaaksi vähintäänkin miespääosa- ja miessivuosa-Oscareiden ehdokaslistalle. Ohjaajantuolin täyttävä Steven Spielberg palaa elokuvan myötä myös takaisin palkintopöhinöiden pariin - ja tekeekin sen vakuuttavasti.

Vakoojien Silta saa 3½ / 5 tähteä.

---

Eilis Lacey (Saoirse Ronan) on nuori punatukkainen irlantilaistyttö, joka siskonsa Rosen (Fiona Glascott) järjestämänä muuttaa kokeilemaan onneaan Amerikan Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin. On vuosi 1952 ja Rose haluaa pikkusiskolleen paremman tulevaisuuden, jota useat irlantilaiset ja muutkin eurooppalaiset sotien jälkeen lähtivät etsimään Atlantin toiselta puolen. Eilis asettuu New Yorkissa muiden irlantilaissiirtolaisten tavoin Brooklyniin ja saa töitä suuresta tavaratalosta. Koti-ikävä vaivaa Eilisiä pitkään, mutta kuten elokuvissa on tapana, rakkaus muuttaa kaiken. Eilis tapaa italo-amerikkalaisen Tonyn (Emory Cohen), joka osoittautuukin täydelliseksi mieheksi - huolimatta baseball-fanittamisestaan. Kaipuu kotiin on kuitenkin kova ja nurkan takana odottaakin jo käänteitä, jotka asettavat Eilisin tilanteeseen, jossa on tehtävä vaikeita päätöksiä.

Brooklyn on elokuvaversio Colm Tóibínin vuonna 2009 julkaisemasta samannimisestä romaanista. Elokuvassa tulevat vahvasti esiin irlantilaisuus ja vahvat perhearvot, jotka vaikuttavat myös päähenkilön tekemiin päätöksiin hyvin voimakkaasti. Elokuva on englannin eri murteita rakastavien ihmisten juhlaa, kun päästään kuuntelemaan niin irlannin-, new yorkin-, kuin italoamerikkalaistenkin murteita - itselleni nämä kyseiset murteet ovat hunajaa korville. Saoirse Ronan (Atonement, Hanna, The Host) tekee komean suorituksen Eilis Laceynä, joka kasvaa elokuvan aikana pelokkaasta ja epävarmasta irlantilaistytöstä päättäväiseksi ja itsevarmaksi maailmannaiseksi. Elokuva onkin nimenomaan Eilisin kasvutarina ja Ronanin suoritus onkin huomioitu jo Golden Globe- ja SAG -naispääosaehdokkuuksilla. Nähtäväksi jää, yltääkö elokuva muutoin sellaiselle tasolle, jolla palkintoja kahmitaan, BAFTA-ehdokkuudet kun ovat vielä julkaisematta. Elokuvan näyttelijäkaarti on muutoinkin komeaa luettavaa, kun mukana ovat niin Domhnall Gleeson (Star Wars: The Force Awakens) kuin loistava Jim Broadbentkin (Moulin Rouge!, Iris).

Saoirse Ronanin suorituksen myötä Brooklyn saa 4 / 5 tähteä.

Mark Hamillin poissaolo pelastaa elokuvan julisteen (LucasFilm Ltd)

Star Wars - The Force Awakens (2015, USA)

Harrison Ford päätti vielä kerran haistella menestyksen tuulia urallaan (LucasFilm Ltd)

Daisy Ridley ja John Boyega räjäyttivät juuri aiemmat lipunmyyntiennätykset atomeiksi kiertoradalle (LucasFilm Ltd)

Adam Driverin näyttelemä Kylo Ren sai tarpeekseen Disney-huumorista (LucasFilm Ltd)

Paitsi se, että kerrankin elokuvaharrastuksesta on jotain "hyötyä" ja pääsee näyttämään kerrankin, mitä osaa. Arktisen Upeeta -elokuvafestareilla nimittäin katsotaan ensi helmikuussa elokuvia, joiden valintaan allekirjoittanut pääsee vaikuttamaan. Onko se sitten hyvä vai huono juttu pohjoismaisen elokuvan näkymille Jyväskylän leffakartalla? Siitä saavat päättää katsojat. Ainakin innostuin entisestään pohjoismaisesta elokuvasta, kun viimeisten yövuorojen aikana olen selaillut norjan, tanskan, ruotsin ja islanninkielisiä elokuvasivustoja, joiden avaamiseen pelkkä Google Kääntäjä ei ihan hirveästi auttanut. Mutta pikkuhiljaa...

Katsastin tuossa eilen ja tänään pari melko uutta elokuvaa, joista voisin muutaman rivin tähänkin postiin heittää.

---

Aloha (USA, 2015)

Bradley Cooper ja Emma Stone... Mitä muuta voi 2010-luvun romanttiselta komedialta toivoa tai vaatia? Molemmat ovat tehneet viime vuosina myös palkittuja, hienoja suorituksia, Cooperilta mainittakoon Clint Eastwoodin superpatrioottinen American Sniper ja ihanalta Emmalta vaikkapa muutaman vuoden takainen Piiat. Molemmat ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän komedian ihmisiä, joten kun tehdään romcom, jossa Bill Murray aikoo valloittaa avaruuden ja hallita maailmaa satelliittien avulla ja kun elokuva vielä sijoittuu Hawaijille, niin eiköhän tätä kaksikkoa tarvita hoitamaan pääosa kunnialla kotiin.

Cooperin esittämä Brian Gilcrest palaa vuosien kiertelyn jälkeen takaisin Hawaijille, josta hänen hieno uransa sai alkunsa. NASA ja avaruus ovat muuttuneet tutkimusmatkailijoiden temmellyskentästä rahasammoksi ja armeijan leikkikaluiksi. Hawaijilla Brianin lapsenvahdiksi määrätään entinen tanssija, nykyinen Ilmavoimien Kapteeni Allison Ng (Stone). Bill Murray toimii takapiruna koko satelliittiprojektin rahoittajana ja onpa kuvioissa Brianin ex-vaimoa näyttelevä Rachel McAdamskin.

Elokuvan kesto on 105 minuuttia, josta olisi helposti voinut napsia kymmenen - viisitoista minuuttia pois. Mutta elokuva ei suinkaan ole NIIN huono, siinä nyt vain sattuu olemaan vartin verran turhaa täyttöä, jolla on saatu kääräistyä muutama ylityötuntidollari Cooperin ja kumppaneiden taskuihin. Emma Stone on aina hurmaava ja jos aiemmin käsikynkkään ovat päässeet niin Colin Firth kuin Edward Nortonkin, niin tällä kertaa hitaita tanssitaan good ol' Bill Murrayn kanssa. Cooper jatkaa nuorten naisten metsästystä, kun Jennifer Lawrencen (Silver Linings Playbook) jälkeen maine ja mammona saatetaan joutua uhraamaan Emma Stonen vuoksi. Ei sillä, itsekin uhraisin....

Aloha on hyvää loppuillan / darrapäivän viihdettä ilman liikoja kikkailuja, kestää muutaman katselukerran.

---

Woman in Gold (USA, 2015)

Tositapahtumiin perustuvat draamaelokuvat ovat muodostuneet sellaisiksi elokuviksi, joita katson mielelläni. Viimeisten muutamien vuosien aikana olen nähnyt niin Edith Piafista, Margaet Keanesta kuin Margaret Thatcheristäkin kertovat elämänkertaelokuvat, enkä voi sanoa pettyneeni. Helen Mirren on tehnyt komean uran, jonka tuorein elokuva kaivaa esiin natsi-Saksan ryöstöretket ja niihin liittyvät vääryydet. Mirren esittää Simon Curtisin ohjaamassa teoksessa itävaltalaissyntyistä Maria Altmannia, joka värvää uunituoreen ja kokemattoman asianajajan, Ryan Reynoldsin esittämän Randy Schoenbergin hankkimaan takaisin natsien hänen perheeltään ryöstämät taulut, tärkeimpänä Altmannin Adele-tädistä tehty Woman In Gold - Kultainen nainen. Vastaansa kaksikko saa Itävallan valtion sekä korkeita museoherroja, joten ongelmitta sukukalleudet tuskin Marialle palautuvat.

Helen Mirrenin ura on ollut komea. Hän oli ehdolla Parhaan Naispääosan BAFTAan jo vuonna 1985 elokuvasta Cal. Minisarjojen ja Primetime Emmy- ja Golden Globe-palkintojen jälkeen ensimmäinen Naispääosan Oscar-ehdokkuus irtosi kuitenkin vasta vuonna 2006 elokuvasta The Queen. Elokuvassa Mirren esittää Kuningatar Elizabeth I:stä ja suorituksen tasosta kertoo se, että nainen palkittiin roolistaan niin BAFTAlla, Golden Globella, kuin Oscar-palkinnollakin. Hattutempusta lienee ollut hyötyä, sillä viime vuosina Mirren on tehtaillut reilusti elokuvia. Woman in Gold eteneekin Mirrenin esittämän Marian tahdissa, vaikka hieman mielenkiintoisesti elokuvaan valittu Ryan Reynolds (Lukekaa uusin Episodi) pyrkiikin säestämään ja lyömään omaa tempoaan elokuvan kulkuun.

Elokuva ei ole vuoden odotetuimpia, eikä parhaimpiakaan, mutta kaikille historiasta, holokaustista, elämänkertaelokuvista sekä Helen Mirrenistä kiinnostuneille tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

---

Pikatestin tulokset:

Aloha (USA, 2015) 2 / 5

Woman in Gold (USA, 2015) 3,5 / 5

Viime yönä iskimme työparini kanssa eetteriin kaksi häikäisevää komedian mestariteosta (Huomaa sarkasmi), kun yövuoromme vauhdittajina toimivat Dumb and Dumber To (2014) sekä Last Vegas (2013). Seuraavaksi hieman kokemuksia ja ajatuksia näiden rainojen tiimoilta.

Dumb and Dumber To tai Nuija ja Tosinuija Kaks, kuten elokuvan nimi suomeksi kuuluu, on Bobby ja Peter Farrellyn (veljekset) ohjaama pähkähullu komedia, joka nimensäkin puolesta on jatko-osa vuonna 1994 ilmestyneelle, hulvattomia lapsuusmuistoja herättävälle Nuija ja Tosinuijalle. 20 vuotta on kulunut edellisen elokuvan tapahtumista, kun Jim Carreyn esittämä Lloyd herää "vegetatiivisesta tilasta" ja lähtee parhaan ystävänsä Harryn (Jeff Dunne) kanssa selvittämään Harryn 19-vuotiaan tyttären Pennyn (läpimurtoaan yrittävä Rachel Melvin) kohtaloa. Luvassa on luonnollisesti vajaat kaksi tuntia posketonta huumoria, huutonaurua, koijaamista sekä mahdollisimman paljon noloja tilanteita.

Olin ensimmäisen NJT -elokuvan ilmestymisen aikaan 6-vuotias, enkä elokuvaa ole noiden vuosien jälkeen varmasti kahta kertaa useammin nähnytkään, joten jatko-osiin liittyvää yleistä närkästystä en tällä kertaa kokenut. Ja miksi olisinkaan, sillä tämänkaltaisten päättömien komedioiden tuskin onkaan tarkoitus olla mitään mestariteoksia, joilla tasoiteltaisiin pääosanäyttelijöiden tietä elokuvafestivaalien palkintogaaloihin. Rahallisestikaan NJTK ei mikään jymymenestys ollut, vaikkakin elokuva tuotti budjettinsa noin kolminkertaisena takaisin tekijöilleen, ainakin IMDb:n mukaan.

Elokuva on omiaan krapulaisten sunnuntai-päivien tai loputtomilta tuntivien yövuorojen "aivot narikkaan" -viihdykkeeksi. Harryn ja Lloydin vitsit jaksavat naurattaa hetkittäin jopa kyyneliin saakka, vaikka kaikista flashbackeista ja muistelokohtauksista huolimatta elokuva ei sittenkään juuri soinnu yhteen ykkösosan kanssa. Päätöntä komediaa ei kuitenkaan ole helppoa tehdä, vaikka Jim Carreyn kuminaamalle en juuri muunlaista käyttöä tähän hätään keksikään. Mies, jonka parhaat elokuvat olivat Eternal Sunshine of Spotless Mind ja The Truman Show, alkaa auttamatta olla liian vanha keksiäkseen enää uusia temppuja, mikä on sääli.

Nuija ja Tosinuija Kaks saa uusvanhalta Opel-mieheltä [Opel-aiheinen vitsi tähän] arvosanan 2/5.

Last Vegas puolestaan on hieman erilainen komedia. John Turteltaubin ohjaama ja Dan Fogelmanin käsikirjoittama elokuva kertoo neljän eläkeiän jo ylittäneen ystävyksen viikonlopusta Las Vegasissa. Kun mietitään Turteltaubin ja Fogelmanin aiempia tuotantoja (mm. Cars, Tangled, Crazy Stupid Love, Kolme Ninjaa, National Treasure -trilogia...) niin luvassa lienee Disney-aiheinen kasvukomedia, jossa on myös toimintaa ja kenties romantiikkaakin, eikö niin? Itse asiassa, kovin kauaksi ei mennä, vaikka välillä mennäänkin niin lujaa, että tekohampaat pyörivät suussa.

Elokuva kertoo siis neljästä lapsuudenystävästä: Billystä (iki-charmi Michael Douglas), Paddysta (iki-nyrpeä Robert DeNiro), Archiesta (iki-tyylikäs Morgan Freeman) ja Samista (iki-valloittava Kevin Kline). Billy on vanhuuden päivillään menossa naimisiin lähes 40 vuotta nuoremman Lisan (Bre Blair) kanssa ja päättää kutsua vanhan jengin koolle juhlimaan polttareita ja häitä Las Vegasiin. Archie karkaa ylihuolehtivaisten omaistensa huomasta, Sam saa vaimoltaan Viagraa ja kondomin ja luvan viettää elämänsä villein viikonloppu, ja Paddy joutuu väenvängällä jättämään hetkeksi kuolleen vaimonsa kuvat ja asunnon ja juhlistamaan Michaelin ikisinkkuuden loppumista parhaiden ystäviensä kanssa. Kuvaan kuuluu toki myös nainen, ei suinkaan Lisa, vaan upea laulajatar Diana (Mary Steenburgen).

Paddyn ja Billyn välinen kilpailu samasta tytöstä muodostuu elokuvan punaiseksi langaksi, jonka molemmin puolin tapahtuu yhtä ja toista. Eläkeläisvitsit saavat alkuun hymyn nousemaan huulille, mutta elokuvan todellinen hienous on kuitenkin jossain aivan muualla. Elokuvassa korostetaan päähenkilöiden jo tutuiksi tekemiä maneereja, esimerkiksi DeNiron Paddy on kuin yhdistelmä Jake La Mottaa ja Jack Byrnesiä. Myös syövästä selvinnyt Michael Douglas on elokuvassa elementissään super-charmanttina naistenmiehenä, jolle ikä tai eturauhasvaivat eivät ole mikään este naisten vikittelylle. Tyylikästä kerrassaan.

Kaiken kaikkiaan Last Vegas on hyvän mielen komedia. Työkaverini kanssa saimme hurjia ideoita siitä, kuinka joskus äijäporukalla lähdettäisiin eläkeiässä Vegasiin sikailemaan vanhoina poikina viiksekkäinä ja niin edelleen. Elokuva on komedian statuksestaan huolimatta lämminhenkinen ja hieno, erittäin suositeltava ja katsomisen arvoinen parituntinen, jonka äärellä ei voi kuin hymyillä. Elokuvan opetus on kuitenkin, että Pojat ovat aina Poikia, eikä tosiystävyyttä voita mikään.

Pehmeillä arvoilla pääni täytettyäni annan elokuvalle pisteet 3,5 / 5.

Sillä tavalla, tulipa tämäkin osio avattua. Kenties jatkossa kirjoittelen useamminkin näitä arvioita, elokuvia kun tulee katsottua lähes päivittäin, myös tänään. Hyvää yötä ja katsokaa tekin nämä rainat ja kommentoikaa, kuinka väärässä olen arvioitteni kanssa.

TUOSSA muuten Episodin juttu The Avengers: Age Of Ultronin kriitikkonäytöksestä, pari viikkoa vielä!