Viime yönä iskimme työparini kanssa eetteriin kaksi häikäisevää komedian mestariteosta (Huomaa sarkasmi), kun yövuoromme vauhdittajina toimivat Dumb and Dumber To (2014) sekä Last Vegas (2013). Seuraavaksi hieman kokemuksia ja ajatuksia näiden rainojen tiimoilta.

Dumb and Dumber To tai Nuija ja Tosinuija Kaks, kuten elokuvan nimi suomeksi kuuluu, on Bobby ja Peter Farrellyn (veljekset) ohjaama pähkähullu komedia, joka nimensäkin puolesta on jatko-osa vuonna 1994 ilmestyneelle, hulvattomia lapsuusmuistoja herättävälle Nuija ja Tosinuijalle. 20 vuotta on kulunut edellisen elokuvan tapahtumista, kun Jim Carreyn esittämä Lloyd herää "vegetatiivisesta tilasta" ja lähtee parhaan ystävänsä Harryn (Jeff Dunne) kanssa selvittämään Harryn 19-vuotiaan tyttären Pennyn (läpimurtoaan yrittävä Rachel Melvin) kohtaloa. Luvassa on luonnollisesti vajaat kaksi tuntia posketonta huumoria, huutonaurua, koijaamista sekä mahdollisimman paljon noloja tilanteita.

Olin ensimmäisen NJT -elokuvan ilmestymisen aikaan 6-vuotias, enkä elokuvaa ole noiden vuosien jälkeen varmasti kahta kertaa useammin nähnytkään, joten jatko-osiin liittyvää yleistä närkästystä en tällä kertaa kokenut. Ja miksi olisinkaan, sillä tämänkaltaisten päättömien komedioiden tuskin onkaan tarkoitus olla mitään mestariteoksia, joilla tasoiteltaisiin pääosanäyttelijöiden tietä elokuvafestivaalien palkintogaaloihin. Rahallisestikaan NJTK ei mikään jymymenestys ollut, vaikkakin elokuva tuotti budjettinsa noin kolminkertaisena takaisin tekijöilleen, ainakin IMDb:n mukaan.

Elokuva on omiaan krapulaisten sunnuntai-päivien tai loputtomilta tuntivien yövuorojen "aivot narikkaan" -viihdykkeeksi. Harryn ja Lloydin vitsit jaksavat naurattaa hetkittäin jopa kyyneliin saakka, vaikka kaikista flashbackeista ja muistelokohtauksista huolimatta elokuva ei sittenkään juuri soinnu yhteen ykkösosan kanssa. Päätöntä komediaa ei kuitenkaan ole helppoa tehdä, vaikka Jim Carreyn kuminaamalle en juuri muunlaista käyttöä tähän hätään keksikään. Mies, jonka parhaat elokuvat olivat Eternal Sunshine of Spotless Mind ja The Truman Show, alkaa auttamatta olla liian vanha keksiäkseen enää uusia temppuja, mikä on sääli.

Nuija ja Tosinuija Kaks saa uusvanhalta Opel-mieheltä [Opel-aiheinen vitsi tähän] arvosanan 2/5.

Last Vegas puolestaan on hieman erilainen komedia. John Turteltaubin ohjaama ja Dan Fogelmanin käsikirjoittama elokuva kertoo neljän eläkeiän jo ylittäneen ystävyksen viikonlopusta Las Vegasissa. Kun mietitään Turteltaubin ja Fogelmanin aiempia tuotantoja (mm. Cars, Tangled, Crazy Stupid Love, Kolme Ninjaa, National Treasure -trilogia...) niin luvassa lienee Disney-aiheinen kasvukomedia, jossa on myös toimintaa ja kenties romantiikkaakin, eikö niin? Itse asiassa, kovin kauaksi ei mennä, vaikka välillä mennäänkin niin lujaa, että tekohampaat pyörivät suussa.

Elokuva kertoo siis neljästä lapsuudenystävästä: Billystä (iki-charmi Michael Douglas), Paddysta (iki-nyrpeä Robert DeNiro), Archiesta (iki-tyylikäs Morgan Freeman) ja Samista (iki-valloittava Kevin Kline). Billy on vanhuuden päivillään menossa naimisiin lähes 40 vuotta nuoremman Lisan (Bre Blair) kanssa ja päättää kutsua vanhan jengin koolle juhlimaan polttareita ja häitä Las Vegasiin. Archie karkaa ylihuolehtivaisten omaistensa huomasta, Sam saa vaimoltaan Viagraa ja kondomin ja luvan viettää elämänsä villein viikonloppu, ja Paddy joutuu väenvängällä jättämään hetkeksi kuolleen vaimonsa kuvat ja asunnon ja juhlistamaan Michaelin ikisinkkuuden loppumista parhaiden ystäviensä kanssa. Kuvaan kuuluu toki myös nainen, ei suinkaan Lisa, vaan upea laulajatar Diana (Mary Steenburgen).

Paddyn ja Billyn välinen kilpailu samasta tytöstä muodostuu elokuvan punaiseksi langaksi, jonka molemmin puolin tapahtuu yhtä ja toista. Eläkeläisvitsit saavat alkuun hymyn nousemaan huulille, mutta elokuvan todellinen hienous on kuitenkin jossain aivan muualla. Elokuvassa korostetaan päähenkilöiden jo tutuiksi tekemiä maneereja, esimerkiksi DeNiron Paddy on kuin yhdistelmä Jake La Mottaa ja Jack Byrnesiä. Myös syövästä selvinnyt Michael Douglas on elokuvassa elementissään super-charmanttina naistenmiehenä, jolle ikä tai eturauhasvaivat eivät ole mikään este naisten vikittelylle. Tyylikästä kerrassaan.

Kaiken kaikkiaan Last Vegas on hyvän mielen komedia. Työkaverini kanssa saimme hurjia ideoita siitä, kuinka joskus äijäporukalla lähdettäisiin eläkeiässä Vegasiin sikailemaan vanhoina poikina viiksekkäinä ja niin edelleen. Elokuva on komedian statuksestaan huolimatta lämminhenkinen ja hieno, erittäin suositeltava ja katsomisen arvoinen parituntinen, jonka äärellä ei voi kuin hymyillä. Elokuvan opetus on kuitenkin, että Pojat ovat aina Poikia, eikä tosiystävyyttä voita mikään.

Pehmeillä arvoilla pääni täytettyäni annan elokuvalle pisteet 3,5 / 5.

Sillä tavalla, tulipa tämäkin osio avattua. Kenties jatkossa kirjoittelen useamminkin näitä arvioita, elokuvia kun tulee katsottua lähes päivittäin, myös tänään. Hyvää yötä ja katsokaa tekin nämä rainat ja kommentoikaa, kuinka väärässä olen arvioitteni kanssa.

TUOSSA muuten Episodin juttu The Avengers: Age Of Ultronin kriitikkonäytöksestä, pari viikkoa vielä!