Yön pimeydessä

Jussi Ketola (Tommi Korpela) joutuu lähtemään yön selässä kotoaan autokyydin saattelemana. Mustassa autossa istuvat miehet haukkuvat Jussin kommunistiksi ja vievät itärajalle, jossa hänet yritetään ampua. Jussi pakenee rajan yli ja päätyy paikalliseen sairaalaan hoivattavaksi. Sairaalassa hän tapaa miehiä, jotka puhuvat suomea ja lupailevat hänelle asioita. Jussi on päätynyt Neuvostoliittoon eikä osaa aavistaa, millaiseen paikkaan hänet vielä laitetaan.

Kallonen hakee Ketolan Jussilta vinkkejä amerikansuomalaisten naisten hurmaamiseen (Kuva: Filmikamari)

Ohjaaja AJ Annila (Jadesoturi, Sauna) on tarttunut vaiettuun teemaan Suomen historiassa. Ikitie käsittelee Yhdysvalloista ja Kanadasta Suomeen palanneiden ihmisten pakkokuljetuksia Neuvostoliiton kolhooseille ja Josif Stalinin heihin kohdistamia vainoja. Iso osa paluumuuttajista muutti suoraan Neuvosto-Venäjälle paremman elämän ja suurten lupausten sokaisemana. Visuaalisena ohjaajana tunnetun Annilan kolmas täyspitkä on toistaiseksi miehen paras elokuva ja nostaa hänet lopullisesti kiinnostavimpien suomalaisohjaajien joukkoon. Ikitien tematiikassa liikutaan anteeksiannon, rakkauden ja uskollisuuden tietämillä mutta varsinaisen pääasian kuvaus on todella suoraa ja kaunistelematonta.

Ikitie perustuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin. Annila ihastui kirjan kaunistelemattomuuteen ja halusi tuoda sen myös valkokankaalle. Elokuva kuvaakin tylyn kirjaimellisesti sitä arkea, mitä kolhooseilla elettiin. Valheet, tyhjät lupaukset, silmittömät syytökset ja niistä rankaiseminen ovat läsnä jatkuvasti ja mitä pidemmälle tarina etenee, sen epätoivoisemmaksi Jussin ja muiden kolhoosilla asuvien tilanne käy. Annilan aiempiin elokuviin verrattuna ilmapiiri on odottava ja toivoton, mutta Saunastakin tuttu anteeksianto on vahvasti läsnä - etenkin henkilöhahmojen keskinäisessä kemiassa. Miehen kehityssuunta ohjaajana on myös selkeästi ylöspäin, vaikka jo Jadesoturi osoitti, ettei hän tyydy tekemään vain "helppoja" elokuvia.

Ikitie on pohjimmiltaan elokuva rakkaudesta ja anteeksiannosta (Kuva: Filmikamari)

Jussia esittää kenties tämän hetken suurin nimi suomalaisessa elokuvateollisuudessa, Tommi Korpela. Hiljaista, vaatimatonta ja rehellistä pohjalaista maanviljelijää esittävä Korpela onnistuu tuomaan filmille kaiken sen epäuskon ja kärsimyksen mitä hänen esittämänsä mies kokee. Naispääosan elokuvassa tekevä tanskalainen Sidse Babett Knudsen vangitsee kolhoosilla asuvan Saran roolin juuri niin hyvin, kuin Cesar-palkittu näyttelijätär vain voi. Mainitsemisen arvoisia ovat myös Saran tytärtä eri ikäisinä näyttelevien Eedit Parikan ja Rosa Salomaan osuudet sekä pahana Kallosena nähtävä Hannu-Pekka Björkman, joka osoittaa jälleen kyvykkyytensä kantavien sivuroolien esittäjänä. Myös toinen suomalainen suurnäyttelijä Ville Virtanen onnistuu vakuuttamaan katsojan siitä, että suomalaisessa elokuvassa on edelleen tilaa aidosti osaaville tekijöille, eikä joka elokuvaan tarvita mainintaa Putous-näyttelijöistä. Lyhyesti sanottuna elokuvan roolitus on täydellinen nappisuoritus.

Perheonnea 1930-luvun kolhoosissa (Kuva: Filmikamari)

Korpelan esittämä Jussi on lähes koko elokuvan ajan tapahtumien keskiössä. Se sopii, sillä kertoohan elokuva osaltaan tositapahtumiin perustuvan tarinan juuri Jussi Ketolasta. Korpelan ja muiden hahmojen ulkopuolella elokuvan upeinta antia on Rauno Ronkaisen (Kätilö, Käsky) täydellisyyttä hipova kuvaus. Valtavat maisemaotokset kuvankauniista Virosta pehmentävät hieman elokuvan muutoin jännittävää ja hengästyttävää kerrontaa.

Ikitie on tähän mennessä vuoden paras suomalainen elokuva. Tommi Korpela nousee roolinsa myötä vahvaksi kilpailijaksi Pekka Strangille (Tom of Finland) vuoden parhaan miespääosan Jussista. Jos Korpela Jussin voittaisi, nousisi hän Tauno Palon ja Lasse Pöystin kaltaisten legendojen edelle ja kaikkein palkituimmaksi suomalaiseksi elokuvanäyttelijäksi. Annilan uralla elokuva on nousujohteinen osoitus siitä, että mies todella on matkalla suuruuteen. Kaikessa kaunistelemattomuudessaan ja karuudessaan Ikitie on lopulta hyvin kaunis ja lämmin elokuva, eikä sen kaltaisia ole viimeisten vuosikymmenten aikana Suomessa kovin montaa tehty.

Jos haluaa päästä sisään klassikkoelokuvien ja menestyssarjojen maailmaan, on hyödyllistä osata ainakin englantia, ranskaa, italiaa, espanjaa, japania, koreaa, mahdollisesti kiinaa sekä - joissain tapauksissa - saksaa. Toisaalta, nykyteknologia mahdollistaa myös tekstityksen - ei dubbausta, se on saatanasta - suomeksi. Ennen tekstitysten lukua on kuitenkin hyvä osata edes jollain tasolla lukea. Itse opin lukemaan jo ennen esikouluikää, mistä päästäänkin pikkuhiljaa juhlavuosilistaukseni toiseen osaan.

11. Katherine Kelly Lang & Ronn Moss

---

Lista etenee ja juttujen pituus kasvaa. Mahtavaa jos vieläkin pysyt matkassa. Ensi kerralla nauretaan vielä vähän ja vedetään pahiksia turpaan todellisella paatoksella mutta ennen kaikkea, siirrytään lähemmäksi täysi-ikäisyyttä ja "aikuisuutta".

Hasta la vista, Babies. I'll be back.

Täytin eilen 29 vuotta. Tämä tarkoittaa populaarikulttuuriviittauksin ainakin sitä, että että nuoruuteni (ja elämäni) loppuu vuoden kuluttua (Schmidt, New Girl). 

Tällaisena hetkenä on hyvä pysähtyä miettimään sitä, mitkä asiat ja ennen kaikkea ketkä ovat vajaassa 30 vuodessa vaikuttaneet siihen, että elokuvista tuli niin iso osa elämääni kuin se nykyisellään on. Tästä alkaa siis henkilökohtainen top 30 -listani, jonka järjestys perustuu pääosin intuitioon ja toisaalta kronologiaan. Jos jaksat listan loppuu asti, niin luultavasti tunnet minut hieman paremmin, kuin vielä hetki sitten.

Listasta tulisi kertarykäisyllä valtava, joten pätkäisen sen muutamaan osaan omavaltaisella jaottelulla. Ensimmäinen osa kertoo 80- ja 90-lukujen välisestä ajasta ja ajasta, jolloin pääosassa olivat piirretyt ja lastenohjelmat.

Varhaisimmat lapsuusmuistoni liittyvät siihen, kun olin 2- tai 3-vuotias. Tanssahtelin kotitalomme alakerrassa Molla-Maija -nuken kanssa kuin Uma ja John Pulp Fictionissa. Tätini laittoi Taimi-mummulleni permanenttia ja Yrjö-pappani piti minulle seuraa tätini miehen kanssa. Mankassa pyöri C-kasetti, jonka ääniraita koostui Röllin lastenlauluista. Muistan tämän episodin hyvin myös siksi, että olen nähnyt sen melkoisen monta kertaa VHS-kasetilta.

Rölli ja Pelle Hermanni ovat varmasti meille 80-luvun lopulla syntyneille yhtä tuttuja, kuin Muumipeikko tai Ransu Karvakuono. Pikku Kakkonen kuului ensimmäisiin suosikkiohjelmiini ja Rölli lauluineen ja Hermanni sirkuksineen sen parhaimmistoon. Jos vielä tänäkin päivänä Pelle Hermannin tunnusmusiikki tai jokin Röllin hirmuisista lauluista saa aikaan nostalgiakutinaa vatsanpohjassa niin lienee oikeutettua, että nämä herrat ovat listani kärkipäässä.

Pertti Pasasen serkkuna tunnettu Veijo Pasanen teki näyttelijän urallaan pääasiassa sivurooleja ja vuonna 1988 kuolleen näyttelijän muistettavin rooli lieneekin juuri Sirkuspelle Hermanni.

Allu Tuppuraisen viimeisin Rölli-rooli nähtiin viime vuonna elokuvassa Rölli ja kaikkien aikojen salaisuus. Koko kansan suosikki Rölli valittiin Satusuomalaiseksi vuonna 2006. Lastenohjelmien lisäksi Tuppurainen tunnetaan myös yhtenä Visa Mäkisen luottonäyttelijöistä.

Inkeri Walleniuksen nimi ei välttämättä soita kelloja, mutta kun nimeen yhdistetään Tao Tao tai Peukaloisen Retket, niin monen ikätoverini korviin varmasti kantautuu yksi suomeksi dubattujen sarjojen/elokuvien legendaarisimpia ääniä. Elina Salohan on luonnollisesti Pikku Myy, mutta itselleni hän on myös Kirsti Skrof (Kaasua, Komisario Palmu) eikä tällaisessa yhteydessä voi olla mainitsematta hänen lukuisia esiintyimisiään Aki Kaurismäen elokuvissa.

Walleniuksen ura elokuvien dubbaajana on yli 50 vuoden mittainen, alkaen aina Maija Poppasesta (1964) ja päättyen 2010-luvun piirroselokuviin kuten Herra Popper ja pingviinit (2011) tai Monsterit: Yliopisto (2013).

Elina Salo näytteli viimeksi valkokankaalla Kaurismäen Toivon tuolla puolen (2016).

Walter Elias Disney kuuluu takuulla jokaisen meidän lapsuuteemme - ainakin jollain tavalla. Itselleni parasta antia olivat Klassikkopiirretyt Lumikista (1937) alkaen, päällimmäisinä suosikkeina Aladdin (1992), Leijonakuningas (1994), Miekka kivessä (1963) ja Robin Hood (1973).

Disneyn hahmoista suosikkini oli ja on Aku Ankka. Olen ymmärtänyt, että lapsena voi valita joko Akun tai Mikin leirin, vähän kuin jalkapallofanien keskuudessa. Myös Tiku ja Taku olivat viihdyttäviä kiusanhenkiä, mutta yksi hahmo syrjäytti jo varhain itselläni kaikki muut eikä edes tule Disneyn tallista.

Jopa Aku Ankkaa ja Disneyn muita hahmoja suurempi idoli itselleni lapsena oli Väiski Vemmelsääri. Pitkäkinttuinen jänöjussi vähät välitti säännöistä tai metsästäjä Elmer Fuddista, joten alle kouluikäiselle minälleni hänen kaikkivoipaisuutensa ongelmiin tai vastoinkäymisiin nähden oli täydellistä buustia ja todellinen esikuva.

Mel Blanc antoi äänensä Väiskin lisäksi lukuisille muille Looney Toons -hahmoille, kuten Sylvesterille, Repe Sorsalle, Putte Possulle ja Kelju K. Kojootille. Yli 60-vuotisen uransa varrella mies haali itselleen yli 1000 erilaista ääniroolia ja häntä voidaankin pitää kaikkien aikojen ääninäyttelijänä. Blanc kuoli vuonna 1989.

Suomenkielisten lastenohjelmien lisäksi MTV:ltä tuli 90-luvun alussa luonnollisesti myös englanninkielistä ohjelmaa. Näitä myös dubattiin jo tuolloin runsaasti suomen kielelle - onneksi. Kiviset ja Soraset, Jetsonit, Tom & Jerry, Top Cat, Super Ted, Kapteeni Planeetta jne jne... Lista on pitkä, mutta jo näistä mainituista voi päätellä, kuinka suuren osan suosikeistani Hanna-Barbera Inc. tuotti tuohon aikaan. 

Peruskouluaikana serkkupojan luona satelliittikanavilta löytyi myös Cartoon Network, joka esitti näitä klassikkopiirrettyjä ympäri vuorokauden. Useat yökyläilyt vielä yläasteellakin olivat todella unettomia vähintään osaksi näiden loistavien ohjelmien ansiosta.

Rakastin pienenä Peppi Pitkätossua. Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä (1970) ja Peppi Pitkätossu karkuteillä (1970) olivat ensimmäisiä ruotsinkielisiä elokuvia, jotka näin ja joista todella pidin. Inger Nilssonin tärkein ja merkittävin rooli maailman vahvimpana tyttönä toimii edelleen esikuvana monille tytöille ympäri maailman. Esimerkiksi Stieg Larssonin Millenium-trilogiassa esiintyvää Lisbeth Salanderia on tituleerattu "gootti-Pepiksi".

Nilsson on Peppi-uransa jälkeen tehnyt joitain elokuva- ja tv-rooleja joista kenties mainittavimpana Ewa Svensson Gotlantiin sijoittuvassa rikossarjassa Komissaren och Havet (2007-).

Opittuani lukemaan aukeni minulle myös aivan uudenlainen lastenohjelmien maailma. Yksi eniten fanittamiani hahmoja, jota myös mielelläni leikeissä esitin, oli Zorro. Duncan Regehrin (The Last Days of Pompeii, Monster Squad) esittämä miekkasankari esiintyi Maikkarin lauantaiaamuissa 1990-1993 ja oli joka kerta yhtä jännittävä ja innostava taistellessaan heikkojen puolesta - pahaa vastaan.

Sain tuohon aikaan lahjaksi myös Zorron miekan, jonka päässä oli valkoinen liity Z-merkkiä varten. Olen edelleen hieman pahoillani äitini puolesta, joka sai pestä Zorron merkkiä milloin mistäkin kaapin ovesta tai tapetista...

---

Rölli, Pelle Hermanni, Nils Holgersson, Tao Tao, Pikku Myy, Peppi Pitkätossu, Väiski Vemmelsääri, Zorro... Aikamoinen lista jo tässä vaiheessa, kaikki yhtä merkittäviä omassa elämässäni. Ensi kerralla siirrytään jo hieman pois aamupiirrettyjen maailmasta ja pikkuhiljaa kohti elokuvia ja "vakavampia" tv-sarjoja. Jos luit tähän asti, niin kiitos!

Jatkosodan lopulla saksalaisen Hansin (Mauritz Åkerman) lentokone putoaa ja mies joutuu laskuvarjoineen Lapin erämaahan. Lapinmaassa kohdellaan myös ulkomaalaisia kuin omia, joten Hans pääsee paikallisen paliskunnan hoiviin. Porokeisari Aslak (Ossi Elstelä) huolestuu kuitenkin huomattuaan, kuinka hänen kuvankaunis tyttärensä Laila (Marianne Mardi) katselee saksalaissotilasta "sillä silmällä". Aslak häätää Hansin Norjan Lapin puolelle ja toivoo, ettei tämä enää tapaisi Lailaa.

Marianne Mardi on kuin "köyhän naisen" Mirjami Kuosmanen (kuva: YLE)

Lapintytöltä käy löylynheitto Helsingissäkin (kuva: YLE)

 Logan | USA/Kanada/Australia 2017 | 137min | K16

Vuosi 2029. Logan (Hugh Jackman) herää Teksasin El Pasossa outoon meteliin. Meksikolaisnuoriso on päättänyt irrottaa kromivanteiset renkaat hänen limusiinimittaisesta autostaan. Logan yrittää tehdä pojille selväksi, ettei heidän kannattaisi naarmuttaa kromivanteita, mutta raihnaisen vanhan miehen sanat kaikuvat kuuroille korville. Tämän seurauksena Logan joutuu antamaan pojille isän kädestä siinä määrin, etteivät he jatkossa varasta vanteita kuin enkeleiltä. Meksikon puolella Logania odottavat albiinomutantti Caliban (Stephen Merchant) sekä kenties Loganiakin raskaammin vanhentunut Charles Xavier (Patrick Stewart). He kohtaavat nuoren tyttömutantin, joka muistuttaa hämmentävän paljon Logania ja hänen huolehtimisestaan tulee vastentahtoisesti yksi harmaantuneen Loganin päätehtävistä jatkossa.

Logan on ohjaaja James Mangoldin (Walk the Line, 3:10 to Juma) toinen Wolverine-elokuva. Sen on tarkoitus olla myös Hugh Jackmanin joutsenlaulu vihaisen ahman roolissa ja kun elokuvan katsoo voikin todeta, että näin - ainakin toivottavasti - onkin. Viimeisten kolmen Wolverine-aiheisen elokuvan perusteella lähes 200-vuotias mutantti on harmaantunut, ikääntynyt ja hidastunut todella ratkaisevasti. Elokuvan K-16 -ikärajoitus on hyvin perusteltu, vaikka verellä ja kirosanoilla mässäily ovatkin asioita, jotka tekevät katselukokemuksesta ajoittain hieman pakonomaista. Elokuvasta kohistiin sen "R-luokituksen" vuoksi, mutta Suomessa elokuvalle ei K-18 -leimaa niin vain lätkäistäkään. Silti Logania voidaan kevyesti pitää parhaana supersankarielokuvana tai ainakin parhaana Wolverinea käsittelevänä elokuvana, mitä tähän päivään mennessä on tehty.

Elokuva sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa mutantit ovat pääasiallisesti kuolleet tai muuten kadonneet kartalta. Professori X kokee jonkinasteista häpeää aiempien vuosien tapahtumista, joiden kulku jää kuitenkin katsojalle arvoitukseksi. Elokuvassa otetaan melko rohkeasti kantaa myös Yhdysvaltain nykytilaan ja maalaillaan ohimennen uhkakuvia siitä, mitä esimerkiksi Meksikon rajalle rakennettava muuri saattaisi aiheuttaa. Se poikkeaa tavanomaisista supersankarielokuvista normaalia paremmin rakennetun juonen lisäksi myös siten, että ainakaan allekirjoittaneen silmään ei osunut yhtään sukkahousuihin tai spandexiin pukeutunutta supersankaria, mikä on todella hyvä asia. Harmaan ja joutsenlauluaan laulavan Wolverinen huojuvan ja hajoilevan kuoren alta alkaa myös pikkuhiljaa paljastua inhimillisiä piirteitä, mikä herättää aluksi epäilyksiä mutta loppua kohden elokuva muuttuu niin reilusti draaman puolelle, ettei aito Wolverine-fani voi olla liikuttumatta.

Loganista on yllättävän vaikea kirjoittaa ilman, että spoilaa mitään ratkaisevaa ja olennaista. Silti siitä on helppo todeta se minkä jo aiemmin sanoin: se on yksi parhaista ellei paras supersankarielokuva, mitä Marvelin elokuvauniversumista on tullut. Synkkyydessään se yltää ajoittain lähes DC:n Batman-elokuvien tasolle, mutta X-Men -elokuvien tyylille uskollisena Mangold on ujuttanut mukaan sopivan määrän mustaa huumoria, joka pitää kokemuksen Marvel-faneille miellyttävänä. Hugh Jackman ja Patrick Stewart tekevät omalla tavallaan hieman erilaiset X-Men -suoritukset ja nuorta Lauraa näyttelevä Dafne Keen tulee toivottavasti saamaan osastaan edes jonkinlaisen jatkopahvin Marvelilta - sen verran kiinnostava hänen hahmonsa elokuvassa on.

Jos Hugh Jackmanin ura Wolverinena on ohi, niin ainakin saaga sai arvoisensa päätöksen. En tarkoita tällä K-16 -leimaa, enkä edes elokuvan loistavasti rakennettua ja klassikkoelokuvareferenssillä ryyditettyä loppua. Tarkoitan tällä sitä, kuinka toimivasti ja sopivasti mies on vanhentunut ja harmaantunut roolihahmoonsa nähden. Toki tästä saadaan kiittää myös elokuvan meikkausosastoa, mutta meikillä ei saa sellaista olemusta, minkä Jackman tunnetuimpaan roolihahmoonsa Loganissa tuo. Kuten totesin, Wolverine-fanin silmäkulma kostui, vaikkei elokuva elokuvana mikään jättipotti olekaan. Supersankarielokuvana se on kuitenkin loistava ja Wolverinea koskevista teoksista kokonaisin, toimivin ja komein.