Heleleijaa!

Pohdin tuossa äsken, että mitä tekisin työpaikallani keittiön leipäkorissa kuivuville korvapuusteille. Kolmatta, ehkä neljättä päivää lautasellaan kuivuvat käntyt muistuttivat jo enemmän kanelikorppua, kuin perinteisen upeaa kierrepullaa. Olin ensin heittämässä pullia roskiin, mutta sitten sain jonkinlaisen flashbackin, nostalgiabuustin. Jostain kumman syystä mieleni palasi 5-vuotiaan pikkupojan tajuntaan ja joillekin Mummuni järjestämille kahvitteluille.

Rakkaalla Mummullani oli periaate, joka koski kahvileipiä ja yleensäkin kahvitteluja. Jos joku tuli kylään, oli pöytä oltava koreana ja pelkkää kahvia tai teetä ei suinkaan nautittu, vaan pöytään piti kattaa sen seitsemää sorttia. Mieleeni palaa joitain kertoja, kun Mummu ihan suuttui, jos vieraita tai sukulaisia sattui tulemaan niin varkain kylään, ettei hänellä ollut mitä tarjota. Aina piti ilmoittaa, jotta pöytään kerkesi valmistaa vaikka lusikkaleipiä, tai hankkimaan edes korppuja.

Joka tapauksessa... Muistan, että meillä sai myös lapsena halutessaan kahvia. Se ei tietenkään ollut 5-vuotiaan makunystyröille samanmoinen ihana makunautinto, kuin vaikkapa kylmä kaakao. Mutta, kun kahvin pohjalle taiteltiin joko tuoretta kanelipullaa TAI hieman kuivahtaneita pitkonpalasia ja kruunattiin koko komeus tilkalla kermaa tai maitoa, alkoi kahvinjuontikin luonnistua. Loistokas ja ah, niin maukas herkku, Pullamössöksi sitä meillä sanottiin! Niinpä nytkin, nostalgiahuumassa ja Mummuni kultaiselle muistolle, väsään itselleni korvapuustien lopuista ja mustasta kahvista yövuoron herkkuhetken. Kiitos Mummu! <3