Niin se aika rientää, eipä ole tullut kirjoiteltua - eikä oikeastaan tehtyä paljon muutakaan...

No ehkä sentään jotain. Näiden yövuorojen ohella ei vaan ole oikein tuo sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa tahtonut viime aikoina sujua. Laskeskelin eilen kaverini kanssa kahvilla ollessani, että jos töitä ja salilla käyntiä ei lasketa, en ole viimeiseen kolmeen viikkoon nähnyt kavereitani juuri lainkaan. Toki pyörähdin ennen isänpäivää vanhempieni luona, mutta sekin visiitti kuihtui yhden yön reissuksi matkustusongelmien vuoksi. Pääasia, että isä sai lahjansa ja itse pääsin viettämään edes hetken aikaa lapsuudenkodissani, sinne on aina mukava palata.

Miksen sitten matkustanut porukoilleni jo torstaina, vaikka silloinkin olisi ollut vapaata? No siksi totta kai, että olin ollut koko päivän Mikkelissä AMK-pääsykokeissa! Jos tähdet ja planeetat ja kuut ovat oikeassa asennossa, saan viimeistään tiistaina sähköpostia, jossa minut toivotetaan tervetulleeksi Sosionomikoulutukseen. Voihan toki käydä myös niin, etten onnistunut hurmaamaan MAMKin valintakoetuomareita ja opettajia ja saankin hylsykirjeen. Siinä tapauksessa suuntaan tammikuussa hieman lähemmäksi ja aloitan sairaanhoitajaopinnot JAMKissa, ei ihan paska vaihtoehto sekään.

Tuli käytyä vaihteeksi elokuvissa avokkini kanssa. Eikä ihan mitä tahansa hömpänpömppää katsomassa, vaan Christopher Nolanin ohjaama Interstellar. Yleensä en ihan hirveästi innostu sci-fi -aiheisista toimintajännäreistä, mutta täytyy myöntää, etten ole (iCheckMovies.comin listauksieni mukaan) katsomieni 1350 elokuvan jälkeen ollut kertaakaan niin lamaantunut/hämmentynyt/tunteiden vallassa, kuin Interstellarin. Nolanin ohjaustyöt, mainittakoon nyt vaikkapa sellaiset pätkät kuin Inception, Yön Ritari -triologia, tai Memento, ovat mielestäni jokainen olleet toistaan parempia ja mukaansatempaavampia. Interstellarin kohdalla kaikki loksahti kuitenkin vieläkin paremmin kohdalleen, oli se sitten loistavan uranvaihdoksen tehneen Matthew McConaugheyn pääosasuorituksen tai legendaarisen Hans Zimmerin käsittämätön musiikki (jota muuten kuuntelin tänään Spotifysta 4 tuntia putkeen, suosittelen!). Jotain kuitenkin tapahtui, taisin emännälleni kuiskata useampaankin otteeseen elokuvan aikana, että olemme todistamassa jotain eeppisen suurta ja kaunista. Elokuvan lopputekstien alettua uskoin ymmärtäväni, miltä ihmisistä tuntui nähdä Kummisetä ensimmäistä kertaa valkokankaalta. Yksinkertaisesti: Olimme juuri nähneet maailman parhaan elokuvan. Piste.

Huh, mitä vuodatusta ja tunteilua. Mutta sellaista se joskus on. Ehkä Interstellarin kohdalla pään ja kehon sisäistä lamaannustilaa lisäsi se kaikenlainen yli hilseen menevä sci-fi touhu mustine aukkoineen ja suhteellisuusteorioineen kaikkineen, mutta siitäkin huolimatta kehotan kaikkia (huom. KAIKKIA) katsomaan elokuvan, jottei sitten tarvitse Oscar-gaalayönä ihmetellä, miksi se putsaa palkintopöydän Hollywood Bulevardilla sijaitsevassa Dolby Theatherissa. Voittaako se Parhaan Elokuvan palkinnon, sitä kannattaa kysyä Akatemialta. Eikä ehkä vielä siltäkään, onhan tässä vuotta jäljellä.

Joopa joo, kai sitä voisi jatkaa yöllisen työn tekoa ja palata kirjallisuuden pariin. Löysin sattumalta kirjaston uutuushyllystä kirjan, nimeltä Sokrateen Syöksypotku - Jalkapallon Filosofiaa. Miksi lienee sattunut silmääni...