Leffabloggauksesta treenibloggaukseen...
Hihhei!
Harkitsin jo aiemmin tätä mahdollisuutta,
pohtiessani, herättäisinkö blogini uudelleen henkiin Feeniksin lailla
tuhkastaan. Tarkoitan blogini muuntamista treeniblogin suuntaan.
EI, numero uno: En aio ainakaan
tässä vaiheessa postailla tänne mitään ennen/jälkeen kuvia, varsinkin kun
näyttäisin movember-parrassani (tästä lisää myöhemmin…) vähintäänkin
pallovatsaiselta kulkurilta.
EI, numero dos: En aio myöskään
miettiä täällä ääneen ruokavaliotani tai sen vaikutuksia treenin tuloksiin,
enkä aio kysyä neuvoa siihen, mitä ruokia minun tulisi syödä, nämä asiat hoidan
ihan muissa foorumeissa.
EI, numero tres: En myöskään aio
lopettaa muista aiheista kirjoittelua, treenaaminen nyt vain sattuu viemään
tulevina kuukausina lähes neljä päivää joka viikko, joten sikäli mikäli
kirjoitan, kirjoitan myös salijanaroinnista, anteeksi.
Sitten asiaan: Tartuin pari viikkoa itseäni
niskasta kiinni ja päätin siirtyä säännölliseen salitreeniin. Toisin sanoen,
heittää Crossfit –harrastuksellani vesilintua. Kävipä kuitenkin niin, ettei
CFJKL-jäsenyyttä noin vain katkaista, vaan heikoimmassa tapauksessa maksan
kahden salin jäsenyyksiä kuukausittain ensi heinäkuulle asti. Vaan eipä hätää,
jäsenyyden voi toki vuokrata jollekin satunnaiselle palloilijalle, joka on
käynyt joko OnRamp tai Eazy –kurssin ja mikä tärkeintä, on motivoitunut käymään
Crossfitissa minua ahkerammin (tämä on se helpompi vaatimus).
Crossfit on siis kuopattu, mitäs nyt, kysyy
kansa! Sitten vain kolmijakoista tappotreeniä kaikkien yövuorojen ja
ykkösvapaiden sekaan niin avot, johan alkaa lyyti kirjoittaa, ihan pensselikynällä.
Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat olleet ns. tunnusteluviikkoja, jolloin vasta
alan löytää sopivat aloituspainot ensimmäisille sarjoille ja (nyt se sitten jo
tulee…) ruokavaliokin alkaa pikkuhiljaa vaihtumaan jämptimpään suuntaan. Täytyy
myöntää, että aloitus on ollut IMHO (jos et ymmärrä, niin älä sitten ymmärrä…)
erittäin positiivinen. Jokaisen treenin jälkeen olen ollut hieman väsynyt,
mutta samaan aikaan tuntuu kuin, käytettäköön tätä työpaikkani ilmaisua, kuin
höllisi ihan vietävästi! Vielä kun keksisin mistä saan jokaiseen
yövuoropäivääni pari tuntia ylimääräistä kelloon niin kaikki olisi loistavasti!
Tummaa, mustaa, Film Noir!
Se urheilusta, puhutaanpa hetki elokuvista.
Olen viimeisen parin viikon aikana myös päässyt sekä parrankasvun, että
mustavalkoisten klassikkoelokuvien makuun. Siinä missä parta on pikkuhiljaa jo
osoittautumassa muuksikin kuin maitohaiveniksi, elokuvien värimaailma käy aina
vain tummemmaksi. Film Noir on ollut genre, jota en ole aikaisemmin edes
ajatellut muuna kuin mustavalkoisina jännäridekkareina (sitäpä ne
pääsääntöisesti kylläkin ovat), on noussut jonkinlaiseksi ponnahduslaudaksi
1900-luvun elokuvataiteen maailmaan omalla kohdallani. Detourin (1945),
D.O.A.:n (1950) ja The Hitch-Hikerin (1953) kaltaiset klassikot ovat nousseet
kieltämättä viimeisten viikkojeni kohokohdiksi. Myös sellaiset klassikkopätkät
kuin Plan 9 From Outer Space (1959, Maailman
Huonoin Elokuva) sekä neuvostoliittolaisen Mikhail Rommin Trinadtsat (1937)
ovat löytäneet tiensä verkkokalvoilleni. Näistä kaikista on kiittäminen
Youtubea ja sen moninaisia mahdollisuuksia.
Mahtava marraskuu ei olisi mahtava, mikäli
jättäisin mainitsematta David Cronenbergin kulttielokuvaa Shivers (1975), josta
pääsin todistamaan leikkaamatonta, useammasta leikatusta kelasta koostettua
pitkää versiota. Ajatus seksinnälkäisistä zombeista on sellainen, jota ei vain
voi romantisoida, se pitää nähdä!
Huhhuh, parta kasvaa ja kello käy joten
eiköhän tämä ollut tältä erää tässä. Kahvinkeittoon ja ruudun ääreen, tämä
viikko käy kohti loppuaan, mutta vielä ehtii mainostaa Yle Teeman Elokuvaviikkoa,
joka on tuonut myös omaan elämääni upeita kokemuksia, kuten Jeanne d’Arcin
Kärsimys (1928). Katsokaa elokuvia, kuntoilkaa ja nauttikaa, Arrivederci!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti