Leffabloggauksesta treenibloggaukseen...

Hihhei!

Harkitsin jo aiemmin tätä mahdollisuutta, pohtiessani, herättäisinkö blogini uudelleen henkiin Feeniksin lailla tuhkastaan. Tarkoitan blogini muuntamista treeniblogin suuntaan.

EI, numero uno: En aio ainakaan tässä vaiheessa postailla tänne mitään ennen/jälkeen kuvia, varsinkin kun näyttäisin movember-parrassani (tästä lisää myöhemmin…) vähintäänkin pallovatsaiselta kulkurilta.

EI, numero dos: En aio myöskään miettiä täällä ääneen ruokavaliotani tai sen vaikutuksia treenin tuloksiin, enkä aio kysyä neuvoa siihen, mitä ruokia minun tulisi syödä, nämä asiat hoidan ihan muissa foorumeissa.

EI, numero tres: En myöskään aio lopettaa muista aiheista kirjoittelua, treenaaminen nyt vain sattuu viemään tulevina kuukausina lähes neljä päivää joka viikko, joten sikäli mikäli kirjoitan, kirjoitan myös salijanaroinnista, anteeksi.

Sitten asiaan: Tartuin pari viikkoa itseäni niskasta kiinni ja päätin siirtyä säännölliseen salitreeniin. Toisin sanoen, heittää Crossfit –harrastuksellani vesilintua. Kävipä kuitenkin niin, ettei CFJKL-jäsenyyttä noin vain katkaista, vaan heikoimmassa tapauksessa maksan kahden salin jäsenyyksiä kuukausittain ensi heinäkuulle asti. Vaan eipä hätää, jäsenyyden voi toki vuokrata jollekin satunnaiselle palloilijalle, joka on käynyt joko OnRamp tai Eazy –kurssin ja mikä tärkeintä, on motivoitunut käymään Crossfitissa minua ahkerammin (tämä on se helpompi vaatimus).

Crossfit on siis kuopattu, mitäs nyt, kysyy kansa! Sitten vain kolmijakoista tappotreeniä kaikkien yövuorojen ja ykkösvapaiden sekaan niin avot, johan alkaa lyyti kirjoittaa, ihan pensselikynällä. Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat olleet ns. tunnusteluviikkoja, jolloin vasta alan löytää sopivat aloituspainot ensimmäisille sarjoille ja (nyt se sitten jo tulee…) ruokavaliokin alkaa pikkuhiljaa vaihtumaan jämptimpään suuntaan. Täytyy myöntää, että aloitus on ollut IMHO (jos et ymmärrä, niin älä sitten ymmärrä…) erittäin positiivinen. Jokaisen treenin jälkeen olen ollut hieman väsynyt, mutta samaan aikaan tuntuu kuin, käytettäköön tätä työpaikkani ilmaisua, kuin höllisi ihan vietävästi! Vielä kun keksisin mistä saan jokaiseen yövuoropäivääni pari tuntia ylimääräistä kelloon niin kaikki olisi loistavasti!

Tummaa, mustaa, Film Noir!


Se urheilusta, puhutaanpa hetki elokuvista. Olen viimeisen parin viikon aikana myös päässyt sekä parrankasvun, että mustavalkoisten klassikkoelokuvien makuun. Siinä missä parta on pikkuhiljaa jo osoittautumassa muuksikin kuin maitohaiveniksi, elokuvien värimaailma käy aina vain tummemmaksi. Film Noir on ollut genre, jota en ole aikaisemmin edes ajatellut muuna kuin mustavalkoisina jännäridekkareina (sitäpä ne pääsääntöisesti kylläkin ovat), on noussut jonkinlaiseksi ponnahduslaudaksi 1900-luvun elokuvataiteen maailmaan omalla kohdallani. Detourin (1945), D.O.A.:n (1950) ja The Hitch-Hikerin (1953) kaltaiset klassikot ovat nousseet kieltämättä viimeisten viikkojeni kohokohdiksi. Myös sellaiset klassikkopätkät kuin Plan 9 From Outer Space (1959, Maailman Huonoin Elokuva) sekä neuvostoliittolaisen Mikhail Rommin Trinadtsat (1937) ovat löytäneet tiensä verkkokalvoilleni. Näistä kaikista on kiittäminen Youtubea ja sen moninaisia mahdollisuuksia.

Mahtava marraskuu ei olisi mahtava, mikäli jättäisin mainitsematta David Cronenbergin kulttielokuvaa Shivers (1975), josta pääsin todistamaan leikkaamatonta, useammasta leikatusta kelasta koostettua pitkää versiota. Ajatus seksinnälkäisistä zombeista on sellainen, jota ei vain voi romantisoida, se pitää nähdä!

Huhhuh, parta kasvaa ja kello käy joten eiköhän tämä ollut tältä erää tässä. Kahvinkeittoon ja ruudun ääreen, tämä viikko käy kohti loppuaan, mutta vielä ehtii mainostaa Yle Teeman Elokuvaviikkoa, joka on tuonut myös omaan elämääni upeita kokemuksia, kuten Jeanne d’Arcin Kärsimys (1928). Katsokaa elokuvia, kuntoilkaa ja nauttikaa, Arrivederci!

Share this:

CONVERSATION

0 kommenttia:

Lähetä kommentti