Hymyilevä mies voitti Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa Un Certain Regard -palkinnon. Palkinto jaetaan vuosittain "omaperäiselle ja erilaiselle" elokuvalle, jolla on edellytyksiä menestyä kansainvälisesti. Kun näkee Hymyilevän miehen elokuvateatterissa, valkokankaalta, voi hyvällä omallatunnolla tuntea ylpeyttä siitä, että on suomalainen. Juho Kuosmasen ohjaama mustavalkoelokuva onnistuu tavoittamaan eurooppalaisen laatuelokuvan kriteerit vaivatta, eikä vähiten siksi, että kyse ei ole perinteisestä urheilu- tai nyrkkeilyelokuvasta. Olli Mäen urheilullisia ansiota ei kyseenalaisteta eikä niitä häneltä riistetäkään, mutta silti elokuvassa on kyse paljon isommista asioista, kuin nyrkkeilyn höyhensarjan maailmanmestaruus.

Elokuvan keskiössä ovat Olli Mäki, Raija Jänkä sekä Elis Ask. Kuosmasen näyttelijävalinnat ovat täydellisiä, eikä niiden arvoa heikennä edes se, että kyseessä on - Eero Milonoffia lukuun lukuunottamatta - melko tuntematon ryhmä pääroolin esittäjiä. Jarkko Lahti on toki näytellyt aiemminkin elokuvissa ja sarjoissa sivuosarooleja, mutta Oona Airola on aiemmin esiintynyt pääasiassa teatterin puolella ja laulajana. Täysin kokemattomia pääosien esittäjät eivät tietenkään ole, mutta elokuvakansalle kenties vieraampia kasvoja - tämäkin asia muuttuu Hymyilevän miehen myötä. Eero Milonoff on suurelle yleisölle kolmikosta tutuin ja häneltä osaa jo odottaa tietynlaisia asioita. Aloitetaan siis Eerosta.

Elis Askia näyttelevä Eero Milonoff herättää ristiriitaisia mielipiteitä. Milonoffien näyttelijäveljeksistä nuorin on tullut tutuksi teräväsanaisista ja tiukoista stadilaisen kovan kundin rooleistaan (Tyttö sinä olet tähti, Ganes) eikä Hymyilevä mies tee poikkeusta tähän. Entinen kevyen sarjan Euroopan mestari ja nyrkkeilymanageri saa Milonoffin käsittelyssä sellaisia piirteitä, joita tavallaan toivoisi myös muille tapahtumajärjestäjille ympäri maan. Ja tässä ei tarkoiteta sitä, että managerin/tuottajan tulisi olla kusipäämulkku, vaan sitä, kuinka periksiantamaton ja määrätietoinen Milonoffin esittämä Ask on ajaessaan intohimoisesti Olli Mäkeä kohti MM-ottelua samalla kun hänen oma elämänsä horjuu veitsenterällä. Milonoff on edelleen stadilainen kova kundi - ja hyvä niin.

Oona Airolan esittämä Raija Jänkä on hyvin onnistunut kuvaus perholaisesta tytöstä, joka lähtee ihastuksensa mukana Helsinkiin tukemaan tätä matkalla kohti MM-ottelua. Kaikki sirkus, mitä tapahtuman ympärillä on, saa Raijan kuitenkin tuntemaan itsensä yksinäiseksi ja koti-ikävä vie voiton melko kriittisellä hetkellä. Keskipohjalaisena naisena Airolalle tällaisen roolin esittäminen ei ole missään nimessä ylivoimainen, vaan tavallisen mutta samalla karismaattisen pohjalaistytön merkitys Olli Mäelle välittyy myös katsojalle hyvin aidosti.

Olli Mäen matka heikosti menneestä alkupunnituksesta aina Olympiastadionin valoihin saakka oli pitkä ja fyysisesti äärettömän raskas. Kun Ollin täytyi pudottaa seitsemän kiloa parissa viikossa, oli selvää että tällainen rääkki yhdistettynä jokapäiväisissä kissanristiäisissä istumiseen vaatii veronsa. Jarkko Lahti hikoilee aidosti rantasaunan lauteilla pipon ja neuleen kanssa ja tuleekin väistämättä mieleen, että tässä rääkissä Lahti viimeistään lunastaa paikkansa kansainvälisten näyttelijöiden joukossa. Jos Leonardo DiCaprio voitti Oscarin riuduttuaan Pohjois-Amerikan erämaissa karhun pieksemänä, niin mitä Lahti voi tällä suomalaisen sisun konkretisoimisella saavuttaa? Myös Mäen ja Raijan välinen rakkaus ja sen aiheuttama ilo on aidosti aistittavissa Lahden kasvoilta, vaikkei MM-ottelusta muuta käteen jäänytkään kuin nimi urheiluhistoriaan.

Juho Kuosmanen on tehnyt kaiken kaikkiaan loistavaa työtä elokuvansa kanssa. Suuri osa tekijöistä - Milonoffia lukuunottamatta - on miehelle ennestään tuttuja ja sitä kautta luottoa löytyi varmasti. Se näkyy myös valkokankaalla, sillä Kuosmanen on pystynyt keskittämään kaiken energiansa ja inspiraationsa siihen, että lopputuloksena on niinkin uniikki suomalaisen elokuvan mestariteos, kuin Hymyilevä mies on. Mustavalkoinen elokuva 2010-luvulla on aina tapaus ja 1960-luvun Helsinkiä kuvattaessa se onkin ainoa mahdollinen keino saada lopputuloksesta uskottava. Myös varsinainen ajankuva on aivan huikeaa katsottavaa. 60-luvulla pönötys oli pönötystä ja jos Suomessa treenattiin MM-otteluun, se tehtiin ulkona ja saunassa. Maaliin saattoi päästä vain hampaat irvessä tehdyllä työllä ja siltä Mäen treenaaminen kankaalla näyttääkin.

Hymyilevä mies on ehdottomasti viime vuosien paras suomalainen elokuva ja ansaitsee paikkansa kansainvälisen elokuvavientimme paalupaikalla. Se on elokuva rakkaudesta, suomalaisesta sisusta ja Helsingistä. Toivottavasti se auttaa viemään suomalaista elokuvaa eteenpäin niin kotimaassa kuin maailmallakin, niin tulevaisuudessa sen kaltaisia aidosti hyviä elokuvia saattaa tulla enemmänkin. Hymyilevä mies on täyden kympin elokuva, joten sen arvosana ei voi olla muuta kuin 5 / 5.