Superhauskaa vappua!

Lukaisin tuossa vastajauhetun aamukahvini kylkeen The Hollywood Reporterin julkaiseman artikkelin, jossa kerrotaan siitä, kuinka DC Comics on pilaamassa omaa sarjakuvaelokuvauniversumiaan. Yksinkertainen syy käsittääkseni on se, että sarjislafkan elokuvaoikeuksien omistaja Warner Bros. yrittää päästä liian tiukalla aikataululla Marvelin ja Disneyn kanssa samalle viivalle. Esimerkkinä mainittakoon Wonder Woman, jonka ensi-ilta pitäisi olla jo 2017, vaikka elokuvan käsikirjoittajistakaan ei vielä ole satavarmaa tietoa. Taataanko tällä laatuviihdettä, jolla noustaan Teräsmiehen ja Batmanin varjosta? Tuskin.

Artikkelia lukiessani aloin väkisinkin pohtimaan omaa suhdettani supersankarileffoihin ja sarjakuviin. Pikkupoikana ensimmäiset sarjakuvani olivat luonnollisesti mallia Aku Ankka ja Roope Setä. Myös isoveljeni G.I.Joe -lehdet olivat varhaisessa vaiheessa ajankohtaisia ja kovassa käytössä, pääasiassa niihin liittyneiden toimintafiguurien innoittamana. Vasta joskus ala-asteen loppuvaiheilla löysin sarjiksen muodossa sellaiset herrat kuin Bruce Wayne, Clark Kent ja Peter Parker, vaikka olinkin kyseisiä tyyppejä seuraillut tv-piirrettyjen - Lepakkomiehen ja Teräsmiehen kohdalla myös elokuvien muodossa - jo pitkään. Ehkä osaksi tästäkin syystä olen ollut aina sitä mieltä, että Lepakkomies on kaikista coolein ja paras supersankari.

Ensimmäinen supersankarielokuva, jonka muistan nähneeni, on todennäköisesti huikean Tim Burtonin ohjaama Batman - Paluu, jossa miljonääripoikamiestä ja yön ritaria tulkitsee huikea Michael Keaton. Elokuvan kaarti on muutenkin nimekäs ja ikimuistoinen, sillä mukana on niin Michelle Pfeiffer Kissanaisena, kuin Danny DeVito Pingviininä. Myös legendaarinen Christopher Walken osallistuu talkoisiin Gothamin pormestarina. Burtonhan ohjasi myös muutama vuosi aiemmin Batmanin, jossa mm. kerrotaan Jokerin syntytarina sellaisena, kuin se yleisimminkin tunnetaan. 

Ikuinen kinastelu DC:n ja Marvelin paremmuudesta, sekä vastakkainasettelu mm. Lepakkomiehen ja Teräsmiehen välillä ovat itselleni hieman vieraita aiheita, mutta jonkinlainen mielipide minullakin tästä totta kai on. Hämähäkkimies oli ensimmäinen Marvel-sankari, jonka menoa todella seurasin. Jostain syystä tykästyin kuitenkin enemmän Lepakkomieheen ja etenkin siihen tosiasiaan, että kaverilla ei varsinaisesti edes ole mitään supervoimia ja silti onnistuu taistelemaan rikollisuutta vastaan lehdestä ja piirretystä toiseen. Kuitenkin, kun 2000-luvulla supersankarielokuvien määrä on räjähtänyt käsiin ja Marvelistakin on saanut vähän paremman kuvan, niin onhan se niinkin, että universumina Marvel on ehkä yhtenäisempi - ainakin elokuvissa. Sarjakuvia olen lukenut liian vähän, että pystyisin niitä tässä vertailemaan.

Jos vielä pohditaan muita, kuin näitä kahta universumia, niin supersankareitahan on vaikka ja kuinka. Yksi suosikeistani on ilman muuta 1990-luvun alussa telkkarista tullut Zorro, joka taitaa olla Lepakkomiehen ohella yksi ainoista, jota olen lapsuuden leikeissä yrittänyt näytellä. Oli meillä pikkuserkkuni kanssa jopa Zorron naamiot, hatut ja viitat sekä miekatkin joissain leikeissä mukana, huikeaa! Prätkähiiret menevät myös tähän ryhmään, olin muistaakseni lapsuuden leikeissä yleensä Turbo, koska vihreät aurinkolasit olivat cool.

Jotkut kavereistani ihmettelevät ääneen sitä, että "kuinka paljon näitä sarjisleffoja voi muka tehdä, eikö niiltä lopu ideat kesken?!"... No ei lopu. Esimerkiksi X-Men -sarjiksia on tehty vuodesta 1963 ja Lepakkomieskin seikkaili ensimmäisen kerran jo vuonna 1939, joten kyllä tarinoita riittää, kunhan vain tekijät löytyvät. Itse tahtoisin nähdä Avengers: Age Of Ultronin ja odotan myös ensi vuonna ilmestyvää Batman vs Superman - Dawn Of Justice -elokuvaa kieli pitkällä, vaikkakin Lepakkomiehen kaapuun kääriytyykin inhokkinäyttelijäni Ben Affleck. Ennakkokäsitykset on kuitenkin syytä heittää roskiin, sillä olihan Batman & Robin myös ihan menevää viihdettä, vaikka pääosassa pyörikin "elämänsä kamalimman roolin" vetänyt George Clooney.

Mutta tällaista, meni vähän lepakkopainotteiseksi, mutta otetaan joskus uusiksi. Nyt lakki päähän ja piknikille, koska vappu. Adjö!