Kevätpörriäinen, Sotaveteraanit ja Vappu
On siis kevät!Aurinko paistaa, koivu kukkii, nenä ja silmät vuotaa, henki ei kulje eikä muutenkaan kiinnosta mikään. Vielä kun ympätään noihin edellisiin toukokuun takatalvi, niin ei hirveästi haittaa, että kesälomani alkaa vasta kuukauden päästä.
 |
| Kevätpörriäisen kansi vuodelta 1949 (Wikipedia) |
Kuulin jokunen vuosi takaperin, kotisairaanhoidossa Jyväskylän Kaupungin 2011-mallin Corsalla pitkin Keljonkankaan teitä kaahatessani, radiossa puhuttavan ilmiöstä nimeltään Kevätpörriäinen. Varsinaisestihan "Kevätpörriäinen" on Helsingin luokanopettajat ry:n vuosittain julkaisema kokoelma Helsingin ala-astelaisten keväisiä tarinoita ja piirustuksia, jonka tuotolla rahoitetaan luokkien leirikoulurahastoja ja/tai stipendejä. Kyseisellä kaupallisella radiokanavalla Pörriäinen liitettiin "pienehkön" aasinsillan kautta kevätmasennukseen, jonka aiheuttaa tuolloisten juontajien mukaan Pörri, eli Kevätpörriäisen nimikkoampiainen.
Joka tapauksessa, Pörri tai ei, niin olen huomannut oman pienen elämäni viimevuotisissa keväissä samankaltaisia merkkejä. Maaliskuussa aloitan allergialääkityksen yhdellä tabulla Heinixiä aamuisin, jotta olisin koivun jne kukinnan aikaan saavuttanut voittamattoman zen-tilan, jossa yksikään siitepölyhiukkanen ei elämääni pääse pilaamaan. Noh, tänäkin vuonna tuo lähestymistapa koettiin epäonnistuneeksi, kun jo ensimmäisen koivuviikon jälkeen silmät kutisevat ja nenä on hallitsemattomasti joko tukossa tahi vuotaa, joten joudun turvautumaan tänäkin vuonna myös nenäsuihkeeseen ja silmätippoihin. Eikä siinä mitään, voin ja osaankin lääkitä itseni tarpeen vaatiessa, mutta tukkoisuus lisättynä normaaliin yövuoroväsymykseen aiheuttaa sen, ettei urheilemisesta oikein tahdo tulla mitään.
Kevätpörriäinen konkretisoitui kohdallani maanantaina, kun olin menossa raiskaamaan rautaa salikissojen ja -janareiden sekaan salille. Väsymys ja tukkoisuus yhdessä "lievän" vappuväsymyksen kanssa johtivat siihen, että päästyäni bussilla keskustaan kävelin vain ruokakauppaan ja lähdin seuraavalla autolla suoraan takaisin kotiin. Samalla päätin, etten koko viikolla edes ajattele salitreeniä, jos vaikka ensi viikolla olisi motivaatio saatu palautettua sille tasolle, että rauta nousisi ilman jatkuvaa vitutusta.
 |
| Suomen sotilaita kolmen valtakunnan rajalla 27.4.1945 (Wikipedia) |
Olin tuossa Kansallisena Veteraanipäivänä (Lapin Sodan päättymisen vuosipäivä 27.4.) kotikuntani Veteraanipäivän juhlassa. Olin kerrankin panostanut ja laittanut mustan puvun ja tilaisuuteen sopivan sinisen krakan ylleni, loppusilauksena Veteraaniliiton kannatusjäsenen merkki rintamuksessa. Ja kannattiko tuo sunnuntaiaamun tilaisuus, jossa istuttiin ensin kaksi tuntia kirkossa ja tämän päälle vielä pari tuntia kuuntelemassa sota-ajan lauluja ja muistoja vanhainkodilla? Kyllähän se kannatti! Vaikken juurikaan mitään uutta oppinut, niin enempää yltiöisänmaalliselta patriootilta kuulostamatta täytyy myöntää, että oli melko etuoikeutettu olo, kun sai kahvipöydässä kuunnella lähes satavuotiaiden miesten ja naisten sotatarinoita samalla, kun yritti kuumeisesti selvittää ja laskea, kenellä taatoista oli eniten mitaleja puvuntakkiin kiinnitettyinä. Eräs veteraani kiteytti mielestäni mitaleiden merkityksen toteamalla, että "Eihän nämä killuttimet mitään, mutta kun jokaisesta on olemassa raameissa oleva todistus. Oikein hävettää joskus, kun on koko olohuoneen seinä niillä tapetoitu, varsinkin kun suuri osa on saatu ihmisten tappamisesta".
Niin, tällaisen lauseen äärellä tajuaa, ihan hätkähtää siihen todellisuuteen, että ehkä Veteraanit kaipaavat tai olisivat ainakin aiemmin kaivanneet teoistaan hieman toisenlaista kiitosta, kuin pelkkiä mitaleita ja pinssejä. Heitä on sen verran vähän jäljellä, että toivoisin kaikkien, tai ainakin suuren osan meistä nuorista kyselevän ja juttelevan isovanhempien kanssa noista kovista ajoista, mikäli se on vielä mahdollista. Oman pappani kanssa käydyistä jutusteluista muistan sen, että Lapin Sodan aikaan päivämarssien ja siirtymisten pituudet saattoivat olla helposti yli 70 kilometriä, joka päivä. Eikä tuohon aikaan varmasti ollut Jalaksen iskuvaimennettuja maihareita, joilla matkaa taivaltaa. Herättää kovasti kunnioitusta tällainen, ainakin minussa.
Vapusta vielä sen verran, että tuli syötyä, juotua, tanssittua ja vähän urheiltuakin. Alkoi ihan harmittaa, kun tajusin että ensi vuonna tuskin olen nykyisen työyhteisöni kanssa vappua tai mitään muutakaan juhlimassa, koska aloitan AMK-opiskelut tammikuussa. Mutta noh, pistetään jäljellä olevissa riennoissa senkin edestä jalalla koreasti ja nautitaan, etenkin kun kesäloma (Sodankylän Filmifestarit, futiksen MM-kisat ja Wacken Open Air) on aivan nurkan takana!
Jos tänne asti jaksoit lukea, niin kiitos ja pahoittelut, että kirjoitin näin pitkästi.
Allergisin terveisin, Janspa.