Joillekin muille se tarkoittaa koulun alkamista ja kenties muuttoa uudelle paikkakunnalle hyvin menneiden pääsykokeiden ansiosta, onnea teille muillekin, joita tämä koskettaa!

Kun muuttaa Jyväskylästä Helsinkiin, niin elokuva- ja kulttuuri-ihmiselle se on kuin astuisi läpi Pevensien perheen vaatekaapista suoraan Narnian ihmemaahan. Tarjontaa etenkin art house- ja filmifiilistelijälle löytyy yllin kyllin. Ja täytyy näin yhden päivän kulttuurituotantoa opiskelleena todeta, että onpa täällä tarjolla paljon muutakin, kun vain osaa etsiä.

Tämän postin aiheena on kuitenkin perjantaina alkanut 26. Espoo Ciné ja siellä tähän asti näkemäni elokuvat. Vajaan kuukauden päästähän pyörähtää käyntiin myös Helsingin oma Rakkautta & Anarkiaa -elokuvajuhla eli viralliselta nimeltään Helsinki International Film Festival, joka järjestetään jo 29:n kerran. Mutta siitä tuonnempana, nyt Tapiolaan!

Fatah (Fatsah Boyahmed) on algerialainen pienviljelijä, jolla on unelma. Fatah on nimittäin äärettömän ylpeä Jacqueline -lehmästään. Niin ylpeä, että sukulaiset ja kadunmiehet, vaimosta puhumattakaan, ovat ajoittain sitä mieltä, että Fatah voisi yhtä hyvin mennä naimisiin lehmänsä kanssa. Niin rakas eläin miehelle on.

Fatahin onnenpäivä koittaa, kun vuosien hakemisen tuloksena hän ja Jacqueline saavat kutsun Pariisin Maatalousnäyttelyn kilpailuun. Vähävaraisena miehenä Fatah joutuu turvautumaan tuttaviensa apuun matkan järjestymiseksi, eikä hänen kaunis vaimonsa Naïma (upea Hajar Masdouki) varsinaisesti hypi riemusta kuullessaan, että mies lähtee lehmänsä kanssa kaksin kohti Pariisia - apostolin kyydillä - ja jää vielä velkaa appiukolleen. Alkaa tuhansien kilometrien ja kymmenien päivien mittainen tapahtumarikas matka, jota seurataan niin Ranskan televisiossa kuin Fatahin kotikylässäkin.

Kuten useissa road movie -tyylisissä elokuvissa, myös La Vache'ssa ilmiö on matka itsessään, ei niinkään perillä mahdollisesti odottava mammona. Ohjaaja Mohamed Hamidi on aikaisemminkin tarttunut aiheeseen vuonna 2013 kuvattuaan isänsä luokse Algeriaan mopolla matkaavan Faridin tarinaa elokuvassa Homeland. Tälläkin kertaa tarinaa lähestytään komedian keinoin ja millä tavalla! Niinkin oudolta, kuin miehen ja lehmän Via Dolorosa kohti Pariisia kuulostaakin, on Hamidi onnistunut nostamaan matkan varrelta sellaisia tapahtumia esiin, jotka saavat katsojan samaan aikaan nauramaan, itkemään ja olemaan täysin hieman reppanalta vaikuttavan Fatahin puolella.

Suuren kunnian elokuvan komeasta toteutuksesta saa myös Fatsah Boyahmed, jonka näyttelemä päähenkilö on yksi samaistuttavimmista, aidoimmista ja lämminhenkisimmistä hahmoista, joita olen hetkeen valkokankaalla nähnyt. Hänessä tiivistyy kaikki se, mikä La Vache'ssa on hyvää: hauskuus, aitous ja periksiantamattomuus. Myös kulttuurien väliset erot Algerian ja Ranskan välillä tulevat elokuvassa esiin, mutta varsin kepeällä tavalla.

La Vache voisi välittömästä olla Espoo Cinén suosikkielokuvani, ellei se olisi vasta ensimmäinen jonka täällä näen. Siitäkin huolimatta se ansaitsee taitavasti tehtynä komediana arvosanan 4 / 5.

Joskus aikuisten maailmassa elämä ei mene niin kuin sen haluaisi menevän. Etenkin yrittäjillä elämä saattaa olla usein pienestä kiinni ja toisinaan yrityksiä kaatuu ja ajautuu konkurssiin. Kuinka pitkästä urasta yrittäjänä selvitään? No muuttamalla äidin luokse tietysti! Juuri näin nerokkaasti toimi Stephanie (Alexandra Lamy) ja pääsipä vielä yöpymään lapsuutensa huoneeseen, josta rakas äiti (Lumiere- ja Cesar-palkittu Josiane Balasko) tietää ja osaa tulla joka aamu hyvissä ajoin herättelemään aamupalalle. Ja kun veli ja sisko aviomiehineen ovat tulossa illalliselle, niin mikäs siinä on keski-ikäisen naisen ollessa. Très bon!

Kun aloittaa puoliksi raskalaisella komedialla, jossa käydään Marseillessa, niin miksei jatkaisi samalla linjalla? Tällä kertaa ollaan kuitenkin alusta loppuun saakka Marseillen kesäisessä helteessä, kieli on alusta loppuun ranska, eikä komediakaan ole pelkkää komediaa, vaan joukkoon saadaan työnnettyä myös perhedraamaa ihmissuhdekoukeroineen ja romansseineen. Myös sisarusten välinen riita nähdään, onhan kyseessä aikuisten ihmisten perheillallinen ja lapsuuden auvosta on vierähtänyt jo yksi jos toinenkin tovi.

Eric Lavaine on ranskalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, joka on ilmeisen ihastunut komedioihin. Vaikkei hän mikään Jacques Tati ehkä olekaan, on hänelläkin kyky saada puolentoista tunnin elokuvaan kylliksi riemua, surua ja onnea, jotta elokuvan jaksaa loppuun asti katsoa ja sen parissa viihtyykin. Lievän sekavuutensa vuoksi ei mikään mestariteos, mutta tyylilleen uskollinen ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Lavaine kannattaa myös nimenä painaa mieleen. 3 / 5.

John (Ulrik Munther) oli vasta lapsi tehdessään väkivaltarikoksen ja joutuessaan sen vuoksi laitokseen. Vapautuessaan John olisi valmis aloittamaan normaalin elämän ja unohtamaan menneet. Todennäköisyys tällaisen toteutumiseen pienessä ruotsalaiskylässä on kuitenkin häviävän pieni ja sen saa Johnkin hyvin pian huomata. Vaikka hän olisi unohtanut, ihmiset eivät ole.

Efterskalv on ruotsalaisen Magnus von Hornin esikoispitkä ja mikäli mies päättää elokuvantekoa jatkaa, niin rima on totisesti asetettu korkealle. Elokuvassa nähdään niin staattista ja paikallaan olevaa kameraa käsittämättömine kuvakulmineen, että jo se itsessään saa katsojan ahdistumaan ja puristamaan penkin käsinojia. Kun kyseessä on psykologinen draama, jossa kaiken lisäksi puhutaan hyvin lyhyesti ja näyttelijätyö on vähäeleistä ja kuitenkin tarvittaessa räjähtävää, niin elokuvaa ei yksinkertaisesti voi estää menemästä ihon alle. Jännite kasvaa koko elokuvan ajan ja kun ratkaisun hetki viimein koittaa, niin katsoja ei voi olla tuntematta jotain. Ei vain voi.

Koulukiusaaminen on vakava ja ajankohtainen aihe, johon von Horn on tarttunut nerokkaalla ja sokeeraavalla otteella. Myös ensimmäisen elokuvaroolinsa näyttelevä Ulrik Munther ansaitsee Guldbagge -ehdokkuutensa. Efterskalv putsasi käytännössä pöydän Guldbagge Awardseilla, sillä se vei nimiinsä niin Parhaan Elokuvan, Parhaan Ohjauksen kuin Parhaan Miessivuosankin palkinnon Ruotsin elokuva-alan gaalaillassa. Toivottavasti elokuva saataisiin Suomessakin laajempaan levitykseen, sillä se on kotimaisen Valkoisen Raivon ohella yksi viime aikojen pysäyttävimmistä koulukiusaamista käsittelevistä elokuvista.

Magnus von Hornin esikoiselokuva on hyytävä ja nousee Espoo Cinén parhaimmistoon ja ansaitsee arvosanan 5 / 5.

---

Näin tällä kertaa. Espoo Ciné jatkuu huomenna ja mikäli aikaa on, niin ainakin Espoon Kulttuurikeskuksessa esitettävät Macadam Stories, ikinuoren Maggie Smithin tähdittämä The Lady In The Van, sekä lounasaikaan Keskuksen Louhisalissa esitettävä klassikkoanimaatio Persepolis.

Nyt on aika kumota olut naamariin ja lähteä junailemaan kohti yöpuuta, sillä aamulla on taas koulupäivä. Au revoir!