Yön pimeydessä

The Bridge Of Spies - Vakoojien Silta (2015, USA)

Tom Hanks ja Mark Rylance pohtivat, joutuuko Oscar-gaalassakin kävelemään siltaa pitkin (Walt Disney Studios)

Brooklyn (2015, Irlanti/USA/Kanada)

Näyttelijätärkolleegat valmistavat Saoirse Ronania sen varalle, että Governors Ballin illallisella tarjotaan spagettia

Hiljaiselo on ollut niin pitkä, että melkein unohdin itsekin tämän blogin olemassaolon. Onneksi viime keskiviikkona tuli ensi-iltaan sen verran kova ja hehkutettu filmi, että pakkohan minunkin on siitä sanottavani sanoa. Kuitenkin, koska ensi-illasta ei ole vielä edes viikkoa, en lähden tässä nyt sen syvällisemmin spoilailemaan tai tonkimaan elokuvan sisällöllistä perimää, ettei kellekään blogini kolmesta lukijasta tulisi pahaa mieltä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Olen syntynyt 1980-luvun lopulla, joten Maikkarin 90-luvun mainoskatkot lastenohjelmien lomassa herättävät joka kerta niitä Youtubesta tms nähdessäni nostalgiaryöpyn, jonka seurauksena fiilistelen timanttista ysäriä tuntitolkulla niin musiikin, tv-ohjelmien kuin elokuvienkin kautta.

Yksi 90-luvun mainoksista tuttu hahmo on Kellogg'sin Tony-tiikeri. Varmasti suuri osa ikätovereistani muistaa Tonyn "Peliin tiikerin tuot..." -rallattelun sekä kannustavat ja motivoivat mainosvideot (Edelleenkin joka kerta alkaa tehdä aivan tajuttomasti mieli Frostieseja, niin yltiömakeita ja sokerisia kuin ne ovatkin).



Miksi sitten pahoitin mieleni Tony-tiikeristä ja Kellogg'sin sokerimuroista? Ei, en ole fitnessjutta, jonka naama sulaa nähdessään jotain niin sokerista. Ei, en koe Kellog'sin olevan monikansallinen suuryritys, joka sulattaa napajäät. Pahoitin mieleni, koska joku (todella nerokas) trolli päätti tekaista Kellog'sin nimissä uuden mainoskampanjan Frosties-muroille ja Tonylle.

Tonyhan on tiikeri, joka haluaa aina auttaa lapsia. 20-30 vuotta sitten Tony auttoi lapsia selviytymään urheilusuorituksista ja elämän vaikeista hetkistä tarjoamalla "Hurrrrrjan hyviä" murojaan - ja aiheuttamalla sokerihumalan lapsille. Vuonna 2015 lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja heidän ongelmansa ovat myös päivittyneet tämän ajan maailmaan "sopiviksi". Tony haluaa edelleen auttaa ja rohkaista näitä samoja lapsia vapauttamaan sisäinen tiikerinsä, vaikka se tarkoittaisikin suihinottoa, rikollisen pieksemistä poliisin asemassa tai sitten itsemurhapommin räjäyttämistä keskellä kahvilaa...

Kyllä vain, tällaisia kevyitä aiheita Kellogg'sin sivuilta löytyy, mainosvideoiden kera. Kellogg's ei tietenkään mainosten takana ole - vai olisiko sittenkin?

NO EI OLE! ... Mutta kuka kaiken takana sitten on? Joku amerikkalainen huippukyberrikollinen? Anonymous? Riku ja Tunna? No ei sentään Riku ja Tunna mutta Suomesta tämä totta vie tulee!

Kyseessä on supisuomalainen, Hyvinkäältä ponnistava, voimakkaasti teoksillaan kantaaottava kuvataiteilija Jani Leinonen. Leinonen on aiemminkin ottanut hyvin voimakkaasti ja näkyvästi kantaa esimerkiksi Unkarin valtion asunnottomien kohteluun. Hän oli myös mukana kolmen hengen porukassa, joka vuonna 2012 varasti Helsingin Ruoholahden McDonald's -ravintelin Ronald McDonald pellehahmon, ihan vain kyseenalaistaakseen yrityksen etiikan ja arvot. Tulos: 60 päiväsakkoa Leinosen jengille ja Mäkkärissä mässäily vain jatkuu.


Tony Is Back - Help Tony! Pahoitin siis mieleni Tonyn vuoksi. Kuitenkin, Leinosen tempaus ja se, kuinka suuri vaikutus sillä nykypäivän some-aikakaudella luultavasti on Kellogg'sin menestykseen jäänee nähtäväksi. Joka tapauksessa mies aikoo jatkossakin kohahduttaa ja suunnitelmissa onkin jo dokumentti ihmisistä, jotka ovat toimineet monikansallisten yhtiöiden maskotteina.

Hienoa kaima-Leinonen, keep doing what you love! Itsehän taidan heti huomenna hakea paketin Frostieseja ja ruveta tiikeriksi!

Lokakuu... Ei lisättävää...

Torstaista selvittiin hienosti aloittamalla perjantai testaamalla Hesarin NYT-liitteen hampurilaisvertailussa kolmanneksi sijoittuneen Woolshedin Avocado, Bacon & Beef Burgerin. Valitsin Woolshedin purilaisen päivän ateriakseni koska huolimatta siitä, että se sijoittui NYT-liitteen vertailussa vasta kolmanneksi, sen pihvi todettiin koko testin parhaaksi. Sitähän se olikin ja nosti riman sen verran korkealle, etten loppureissulla enää hampurilaisiin viitsinyt koskea pettymyksen pelossa. Käykää siis Woolshedissa, tilatkaa rohkeasti mikä tahansa hampurilainen listalta, älkää välittäkö hieman pehmeiksi jääneistä ranskalaisista ja huuhdelkaa koko komeus vatsan pohjalle Beer'd Brewingin hienoilla oluilla.

Aloitin torstain lounastamalla Hietalahden kauppahallissa sijaitsevassa Fat Ramenissa. Olin tutkinut ja vertaillut erilaisten ruokapaikkojen arvioita mm. Hesarin NYT-liitteen sivuilta ja päädyin lopulta kokeilemaan ramen-nuudeleita koska ajattelin lämpimän liemen pitävän itseni toimintakuntoisena koko pitkän leffapäivän. Wolshedin hampurilainen jäisi tulevaisuuteen.

Valintani osuikin komeasti maaliin. Olin syönyt puikoilla kaksi tai kolme kertaa aikaisemmin ja ajattelin tämän olevan kynnyskysymys ruokailun onnistumisen suhteen. Sain kuitenkin haarukan ja veitsen tueksi keittokulhon vierelle, ihan vain kaiken varalta. Ilokseni sain kuitenkin todeta, että nuudeleiden syöminen puikoilla onkin itse asiassa maailman helpointa hommaa. Tietysti lientä oli pitkin pöytää, mutta sain onnistuneesti syötyä aivan törkeän hyvän annoksen Fat Ramenin nimikkosettiä, jonka pääosassa oli possu. Suosittelen ehdottomasti jos haluaa lounastaa Helsingissä jossain muualla kuin Burger Kingissä.

---

Sitten ne elokuvat. Päivä alkoi tiettävästi elämäni ensimmäisellä liettualaispätkällä The Summer of Sangaile. Elokuva kertoo yhden kesän mittaisen jakson 17-vuotiaan Sangailen elämästä. Sangaile on tyttöpoika, joka painii oman identiteettinsä etsimisen parissa ja haaveilee ja ihailee siinä sivussa taitolentäjän urasta. Sangaile asuu Kuokkalan Puukuokkaa muistuttavassa omakotitalossa hyvin boheemien vanhempiensa kanssa, mutta tuntuu olevan kovin erillään äidistään ja isästään.

Elokuvan alussa Sangaile tapaa noin samaa ikäluokkaa olevan Austen ja tyttöjen kemiat kohtaavat hyvin nopeasti ja tästä eteenpäin elokuva onkin kuin balttiversio Cannes-palkitusta Adélen Elämästä. Elokuva ei varsinaisesti herätä mitään erityisiä tuntemuksia, vaikka se onkin taidokkaasti tehty. Sangailen tukeutuminen Austeen omien ongelmiensa ja tunteidensa käsittelyssä on varmasti hyvin tavallista teinitytölle, joka on vähän hukassa oman identiteettinsä kanssa. Elokuva on tarina tyttöjen välisestä ystävyydestä ja vaikeuksien voittamisesta, joten näiden tavoitteiden valossa Sangailea voi pitää onnistuneena. Kuitenkaan en katsoisi elokuvaa uudestaan, sen verran tasaista taaperrusta se mielestäni oli.

---

Seuraavaksi suuntasin Kinopalatsista suoraan Eerikinkadulle ja Orioniin, missä vuorossa oli Marielle Hellerin ohjaama ja mm. Alexander Skarsgårdin tähdittämä The Diary of a Teenage Girl. Elokuvassa 15-vuotias Minnie (Bel Powley) elää murrosikänsä kriittisintä seksuaalisen heräämisen aikaa. Minnie alkaa pitää äänipäiväkirjaa äitinsä nauhurilla ja aloittaakin ensimmäisen merkintänsä sanoin: "I had sex today...".

Alkuun voisi ajatella, että no mikäs siinä, tyttö ilmeisesti menetti neitsyytensä jollekin ihastukselleen, jonka kanssa on käynyt samaa luokkaa esikoulusta asti. Mutta koska The Diary of a Teenage Girl herättää ainakin allekirjoittaneessa voimakkaita Lars von Trier -viboja, niin totuushan on aivan toinen. Neitsyys kyllä meni, mutta ei omalle luokkakaverille, vaan äidin miesystävälle (Skarsgård). Minnie kokee olevansa ihastunut ja rakastunut Monroehen, eikä suhde suinkaan jää yhden kerran jutuksi. Suhde syvenee ja ongelmat aikuisen miehen ja teinitytön välisessä rakkaustarinassa ovat väistämättä edessä, vaikka eletäänkin 1970-luvun San Franciscossa.

Vaikka elokuva onkin teemaltaan raskas, niin mukaan ripoteltu huumori sekä sarjakuvamaiset animaatiot, joilla elokuvaa väritetään, auttavat katsojaa jaksamaan tarinan parissa loppuun saakka. A Walk Among The Tombstonesista muistettava Marielle Heller on mielestäni onnistunut esikoisohjauksessaan käsittelemään Minnien ja tämän hyvin repaleisen perheen elämää ja tarinaa siten, että katsojalle ei jää elokuvasta välttämättä huono fiilis - insestistä ja huumeidenkäytöstä sun muusta huolimatta. 70-luvulla elettiin Yhdysvalloissakin hyvin erilaisessa maailmassa, mutta mielestäni elokuvan olisi ihan hyvin voinut sijoittaa vaikka 2000-luvulle, nuorten kasvavat päihdeongelmat ja lastensuojelutyö ovat kuitenkin hyvin ajankohtaisia aiheita. Erityismaininta täytyy antaa myös pääosaa esittävälle Bel Powleylle, nuori brittinäyttelijä on ollut tänä vuonna kiireinen kuvatessaan kolmea elokuvaa samaan aikaan, mutta onnistuu silti ihan hyvin roolissaan 15-vuotiaana nymfomaanina, joka lopulta haluaa vain äidin hyväksyntää ja toteuttaa unelmansa taiteilijana.

Katsoisin The Diary of a Teenage Girlin uudestaan, todennäköisesti katsonkin. Ja odotan Marielle Helleriltä jatkossa vieläkin enemmän, esikoispitkänä tämä oli nimittäin varsin onnistunut.

---

Kahden murrosikäisen tytön identiteettiseikkailuiden jälkeen voikin siirtyä elon ehtoopuolelle ja likaisiin vanhoihin miehiin. Kino Engelin kakkossalissa katsastin nimittäin italialaisohjaaja Pier Paolo Pasolinin hämmentävän elämän loppuvaiheista kertovan elämäkertakuvauksen Pasolini, jonka pääosassa nähdään Willem Dafoe. Se, että skandaaleista elinvoimansa saanutta Pasolinia näyttelee mies, joka on näytellyt sekä itseään Kristusta (The Last Temptation of Christ, 1988) että Antikristusta (Antichrist, 2009) ei voi olla sattumaa.

Elokuva sijoittuu Pasolinin viimeisiin päiviin ja antaa yhtä epäselvän vastauksen miehen kuolemasta, kuin kaikki aiemmatkin teoriat tapauksen tiimoilta. Pasolinihan oli juuri saanut Salò -elokuvansa viimeisteltyä ja suunnitteli jo seuraavaa skandaaliteosta, kun menehtyi Ostialaisella rannalla mitä ilmeisimmin pahoinpitelyn seurauksena. Elokuvassa käsitellään viimeisiin päiviin liittynyttä hämmentävää ilmapiiriä ja Pasolini esittelee tulevia projektejaan suu vaahdossa.

Pasolini oli lyhyesti sanottuna pettymys. Elokuva ei anna katsojalle mitään mihin tarttua, enkä ainakaan itse löytänyt muista hahmoista kuin itse Pasolinista varsinaista tarttumapintaa. Myös Dafoen suoritus jää hieman vaisuksi ja itseäni hieman ärsyttääkin se, että toisinaan mies puhuu englantia, toisinaan italiaa, vaikka Pasolini tuskin koskaan puhui ainakaan haastatteluissa muuta kuin italiaa. Vaikka mistäs minä tiedän, olihan mies monialainen hahmo Italiassa niin kulttuurin kuin politiikankin saralla.

Torkahdin Pasolinin aikana, mutta tästä syytän elokuvan huonouden tai tylsyyden lisäksi myös sitä että päivä oli pitkä ja Engelin pienessä salissa lämmin, joten hereillä oli haastavaa pysyä muutenkin. Elokuva täytyisi ehkä katsoa uudestaan paremmalla orientaatiolla, jotta siitä saisi täyden otteen. Luultavastikaan en siitä tämän enempää pidä tuolloinkaan, mutta joidenkin elokuvien kohdalla vain täytyy tehdä useampi toisto, jotta ymmärtää kaikesta kaiken oleellisen. Pasolini ei kuitenkaan ollut niin hyvä, kuin odotin, ei edes niin hyvä, kuin toivoin.

---

Pasolinin jälkeen nappasin hieman iltapalaa ja suuntasin parin korttelin päähän historialliseen Maximiin, jonka parvelta oli hyvä fiilistellä illan viimeinen raina, James Deanin ja valokuvaaja Dennis Stockin yhteistä matkaa kuvaava Life. Elokuva kertoo vielä tuntemattoman Deanin valmistautumisesta elokuvansa Eedenistä Itään ennakkonäytökseen ja läpimurtoaan tavoittelevan valokuvaaja Stockin tavoitteista saada Dean Lifen kansikuvapojaksi.

Täytyy sanoa, että odotin elokuvalta paljon vähemmän, kuin mitä se antoi. Tiesin, että ohjaajana oli mm. A Most Wanted Manin ohjannut Anton Corbijn. Tiesin, että toisessa pääosassa olisi Twilight-idoli Robert Pattinson. Se, mitä en tiennyt oli, että sekä Pattinson että Deania näyttelevä Dane DeHaan tekisivät niin loistavaa työtä rooleissaan, kuin tekivät. Varsinkin itselleni tuntematon DeHaan vangitsi Deanin kapinallisen ja välinpitämättömän persoonan todella nerokkaasti, kenties jopa joidenkin ehdokkuuksien arvoisesti. Ja kun tuottajalegenda Jack L. Warneria esittää Sir Ben Kingsley, niin eihän elokuva voi olla kuin loistava!

Pattinson kantaa kortensa kekoon mukiinmenevästi tasapainoilemalla urallaan eteenpäin pyrkivän valokuvaajan ja yksityiselämäänsä kasassa pitävän isän välillä. Dane DeHaan taas täyttää James Francon saappaat James Deanina erittäin hyvin ja ammattitaidolla, toivottavasti näemme tätä kaveria jatkossakin vähän isommissa rooleissa. Elokuva itsessään seuraa tositapahtumia hyvin tarkasti, päästäen katsojan hieman lähemmäksi Deanin yksityiselämää ja aikaa ennen Nuorta Kapinallista. Katsoisin elokuvan ehkä uudelleen, vaikkei se varsinaisia hurraa-huutoja aikaan saanutkaan. Tasainen suoritus elämäkertaelokuvalta, jopa hieman lattea. Jos arvostella pitäisi, niin solidi seiska olisi lähimpänä totuutta.

---

Tällainen torstai Helsingissä, perjantaina vuorossa vain kaksi elokuvaa, mutta niidenkin tiimoilta päästään ajatuksia jakamaan, kunhan vain jaksan koneen avata. Tähän vielä nopeat arvosanat torstain filmeille ja sitten nokka kohti Stadia ja uusia elokuvia!

The Summer of Sangaile [Liettua 2015] 2 / 5
The Diary of a Teenage Girl [USA 2015] 3½ / 5
Pasolini [Italia/Ranska 2014] 1½ / 5
Life [USA 2015] 3½ / 5

Tre hurra rop för Gentlemen!

Niin siinä vain kävi, että lähes koko kesä kului ilman ainuttakaan postausta. "Hienosti poika..."

"Tää on Sodankylä kaukana, täynnä ihmeitä..."

Näin laulaa Frank Mikko Kalevi Mäntymäki, tutummin Herra Ylppö, Maj Karman klassikkobiisissä Sodankylä. Kipale on kirjoitettu Sodankylän henkeen sopivaksi ja ensimmäisestä talkoolaisreissustani Sodikseen selvinneenä en voi kuin allekirjoittaa tuon lainin. Sodankylä on kaukana ja täynnä ihmeitä, ihmeellisiä ilmiöitä, elokuvia ja ihmisiä.

Viikko Midnight Sun Film Festivalin talkoolaisena vierähti kuin siivillä. Osaksi väitän tämän johtuvan siitä, että oltiin Lapissa viikkoa ennen juhannusta, joten vuorokausirytmi nyt oli mitä oli kun yötä ja päivää ei erottanut toisistaan. Toisaalta se saattoi johtua siitäkin, että Sodikseen ei - varsinkaan Elokuvajuhlien aikaan - mennä nukkumaan vaan nauttimaan elokuvista, joten... vuorokausirytmi nyt oli mitä oli...

Tapasin viikon aikana huikeita ihmisiä, katsoin paljon hienoja elokuvia ja pääsin kokemaan Sodankylän Hengen konkreettisimmillaan. Päätin pitkän pohdinnan jälkeen, että jaan Sodis-muisteluni kahteen kirjoitukseen, joista tässä ensimmäisessä perkailen vähän niitä elokuvia, joita noiden päivien, iltojen ja öiden aikana näin. Toisella kertaa fiilistellään sitten sitä "Henkeä" enemmän.

Näin tämän vuoden festareilla kaikkiaan 16 elokuvaa. Tätä voi pitää ihan hyvänä saavutuksena, kun ottaa huomioon että keskiviikosta lauantaihin tein myös työvuoroja kamamyynnissä. Jos työvuorot jätetään pois laskuista, niin näkemättä jäi vain 5 näytöstä, ei ihan huonosti siis. Loput menetykset johtuivat rehellisesti joko nukkumisesta tai krapulasta...

Mitä Sodiksen tarjonnasta sitten jäi käteen? Aloitetaan vaikka toteamalla, että näin enemmän suomalaisia elokuvia, kuin vuosi sitten. Klaus Härön Miekkailija, Jörn Donnerin Armi Elää, sekä viime syksynä menehtyneen Peter von Baghin kunniaksi esitetty Kreivi, joka jäi Petterin omien sanojen mukaan "onneksi" hänen viimeiseksi pitkäksi elokuvakseen. Kotimaiset yllättivät positiivisesti, etenkin Härön Miekkailija oli mainio, vaikkei täysin kotimainen ehkä ollutkaan johtuen sijoittumisestaan Haapsalulaiseen kouluun Eestissä. Mutta jos saatte mahdollisuuden nähdä tuon von Baghin Kreivin, niin älkää jättäkö väliin, meinasi mennä kavereitteni kanssa pitsa väärään kurkkuun, sen verran hauska pätkä oli se!

Sodankylässä löysin uuden suosikkiohjaajan, brittiläisen Mike Leigh'n, joka oli myös festivaalin päävieras. Melankoliaa ja realismia tihkuvat teokset High Hopes, Another Year ja Naked nousivat välittömästi omalle top-listalleni tänä vuonna nähdyistä elokuvista. Leigh oli myös lauantain aamukeskustelun vieraana, joka aiheutti Kitisenrannan koulun aulaan ja pihaan lähes sadan metrin jonon asiasta kiinnostuneista ihmisistä.

Leigh'n ohella myös Whit Stillmanin ja Nils Malmrosin elokuvat saivat itsessäni aikaan positiivisia viboja. Stillmanin Damsels in Distress ja etenkin Metropolitan ihastuttivat kepeän nokkelalla dialogillaan, kun taas Malmrosin Facing The Truthin visuaalinen toteutus sai sairaanhoitajaopiskelijankin hieman nieleskelemään, nähtiinpä näytöksen aikana yksi pyörtyminenkin kun elokuvan aitous otti vallan pari riviä alempana istuneesta rouvasta. Malmrosilta näin myös isä-tytär -suhdetta hieman kyseenalaisesti kuvaavan Rupikonna, joka sai kunnian olla päätösrainani tämän vuoden Sodankylässä.

Kävin myös ensimmäistä kertaa leffakaraoke-näytöksessä, kun neljältä lauantai-aamulla kajahti Isosta Teltasta Rillumarei, Reppu ja Reissumies ja muut Rovaniemen Markkinoilla -klassikon suosikkikappaleet. Vanha filmi tosin meinasi tehdä temput tekniikan poikien laitteille ja niinpä puolentoista tunnin elokuvaa katseltiin mustan ruudun ja välilauluna lauletun Meksikon Pikajunan kera kokonaiset kaksi tuntia. Lähde siinä sitten parin huonosti nukutun tunnin päälle hymyilemään ja myymään festarikansalle t-paitoja...

Sodankylän lauantai-sunnuntai-yö oli viime vuonna yhtä hämmennystä kiitos Nightsatanin ja Escape From New Yorkin, joten tänäkin vuonna tuolle yölle oli suunniteltuna mindrape-elokuvaa koko kansalle. Ensin kävin ihmettelemässä kaverini kanssa Scarlett Johanssonin tähdittämää Under The Skiniä jonka aikana totesin vain n. 15 kertaa, että "mitähän v####a?"... Tämän jälkeen olikin hyvä siirtyä koululta Isoon Telttaan ihailemaan 70-luvun politiikkaa, seksiä ja rakkautta käsittelevää lyhärikokoelmaa Wet Dreams. Tämän jälkeen (klo 5 aamulla) olinkin kypsää kauraa Yleisradion Telttasaunabileitä varten, mutta siitä sitten toisella kertaa...

Sodiksen leffatarjonta on aina todella monipuolinen ja parasta festivaaleilla on, että voi mennä leffaan kuin leffaan tietämättä koko pätkästä nimeä enempää ja silti saada aivan huikean ja onnistuneen elokuvakokemuksen. Tämä on yksi monista syistä, miksi aion matkustaa myös ensi kesänä kesälomallani Lappiin, ihastelemaan yötöntä yötä ja elokuvataidetta parhaimmillaan.

Ensi kerralla fiilistellään sitten talkoolaiselämää, mutta nyt kohti vapaita, arrivederci!

Huhhuh, flunssaa pukkaa, treenata pitäisi ja kesälomakin painaa päälle. Miten tässä enää mitään jaksaa kun töissäkin pitäisi käydä (7 yövuoroa lomaan) ja koulutehtävien palautus kuumottaa jo nurkan takana...

Viikonloppuna kirmattiin väripölyä päin ja kiivettiin esteitä vesisateessa, eikä ole muuten hetkeen ollut niin hauskaa! Äiti sai kukkia ja lahjoja ja kakun, mummoille vietiin kynttilöitä. Myös kouluhommat edistyivät suhteellisen hyvin, kohti uutta viikkoa siis!

Ja millainen viikko se onkaan! Keski-Suomen Elokuvakeskus järjestää tällä viikolla hienoja ilmaisnäytöksiä tarkoituksenaan tuoda eurooppalaista Art House -elokuvaa lähemmäksi keskisuomalaista elokuvakansaa. Kun lipun hinta on "nolla", niin kynnys tutustua toisenlaisiin, ei-Finnkino -elokuviin madaltuu. Rakastan tällaista ajattelua ja toivon todella, että ihmiset kävisivät näitä näytöksiä katsomassa.

North Ny Northwest tai katu-uskottavammin NxNW starttasi jo tänä iltana, kun Ilokiven alakerrassa näytettiin, toistaiseksi viimeistä kertaa, laatuelokuvaa sellaisista pitäville. Ohjelmassa oli kaksi norjalaispätkää: mm. Sundancessa ja Berliinin Elokuvajuhlilla palkittu Blind, sekä Göteborgin Filmifestivaaleilla Yleisöpalkinnolla palkittu Kaksossisarukset (Tvillingsøstrene). Ensiksi mainittu kertoo vastikään sokeutuneen Ingridin tarinan ja saa todella ajattelemaan, millaista olisikaan olla sokea. Parisuhteen tilasta, omasta kehosta ja koko maailmasta kumpuavat epävarmuudet tuodaan Ingridin "silmin" valkokankaalle, eikä katsoja voi olla hämmentymättä. Tämä saa, jopa pakottaa katsojan antamaan elokuvalle täyden huomionsa ja todella arvostamaan sitä, että näkee.

Elokuvien välillä on n. 20 minuuttia aikaa ja tämä riittää mainiosti kupilliseen kahvia ja Suomi - Valko-Venäjä ottelun voittolaukauskisan seuraamiseen. Suomi voittaa 3-1 ja koko ottelun 3-2, kiitos Pekka Rinteen. Baarimikon kanssa käymme lyhyen dialogin nettistriimien laadusta nykypäivänä ja siitä, kuinka varsinaisen television rooli kotitalouksissa on vaihtunut viihdyttäjästä taustameluksi. Tilaan oluen toista leffaa varten ja toivotan baarimikolle hyvät illanjatkot, koska toinen näytös, dokumentti kiinalaissyntyisistä kaksostytöistä alkaa.

Mona Friis Bertheussenin ohjaama dokumentti kertoo Mia Hansenin ja Alexandra Hauglumin tarinan lyhyesti ja ytimekkäästi, kiteyttäen kahden kulttuurin erot ja identtisten kaksostyttöjen henkisen yhteyden vajaaseen tuntiin. Mia asuu Sacramentossa, Yhdysvalloissa ja Alexandra Norjan Fresvikissä. Tyttöjen välillä on 8000 kilometriä, eivätkä he puhu samaa kieltä. Silti molemmilla on kaipuu toisen luokse ja kun tytöt viimein kohtaavat Mian matkustettua vanhempiensa kanssa Kaliforniasta Fresvikiin, katoavat niin kulttuuri- kuin kielimuuritkin tyttöjen väliltä upealla tavalla. Dokumentti osoittaa loistavasti, kuinka kaksi täysin erilaisista olosuhteista ja täysin eri elämäntyylejä elävät tytöt ovat kuin kaksi marjaa, ihan vaan koska sattuvat olemaan kaksosia. Tyttöjen suhteen syvyys yllättää myös adoptiovanhemmat, ehkä myös katsojat.

NxNW jatkuu huomenna, kun ohjelmassa on kaksi elokuvaa Euroopan länsilaidalta, toinen Skotlannista ja toinen Irlannista. Suosittelen kaikkia käymään Keski-Suomen Museolla tutustumassa hieman toisenlaiseen elokuvaan, enkä vähiten sen vuoksi, että näytökset ovat ILMAISIA!

Tässä vielä NxNW ohjelma loppuviikolle:

TIISTAI / TUESDAY 12.5.
Ilokiven alakerta/ Ilokivi Theater (Keskussairaalantie 2, Jyväskylä)

Wuhuu, yli 2000 lukukertaa. Ehkä näitä joku sittenkin lukee, kiitos!

Torstaina tuli kuluneeksi 20 vuotta Ville Peltosen kypärätempusta, Jonas Bergqvistin roikkumaalista, Heikki Riihirannan onnenkyyneleistä, valssista katsomossa sekä tietysti Juti-tuuletuksesta. Jos jollekin jäi vielä epäselväksi, niin tämänkertainen kirjoitus käsittelee Nevöfoget MM95-finaalia, jossa Suomi voitti Ruotsin 4-1 Tukholman Globenissa Den Glider Inin soidessa taustalla.

Heräilin yövuoron jälkeiseen päivään tuossa kahden aikaan iltapäivällä ja bongasin jostain YLE Urheilun some-seinältä, että Yle Areena näyttää "suorana" vuoden 1995 mm-finaalin, kisastudioineen kaikkineen. Ensimmäinen ajatus oli, että "mitäs hittoa?", mutta jo seuraavan kahden sekunnin kuluttua puhdas kultainen nostalgia iski tajuntaani ja ymmärsin, että tämähän on aivan s#####an siistiä!



Avovaimoni ei intoani ymmärtänyt, eikä ihme. Miksi ihmeessä aikuinen mies, joka nykyisin seuraa jääkiekkoa suurinpiirtein yhtä paljon, kuin kaukalopalloa, innostuu 20 vuotta vanhasta jääkiekko-ottelusta... Kaikki, siis KAIKKI 90-luvun alkuun mennessä syntyneet ja vuodesta 1995 jotain muistavat tietävät kyllä, että miksi. Vaikkakin nykyisellään jääkiekon merkitys elämässäni on jäänyt kuningas jalkapallon varjoon, niin silti esimerkiksi tänä iltana aloitin yövuoroni katsomalla Suomi-Slovenia -matsin työkaverini kanssa, pelipaita päällä.

Vuoden 1995 maajoukkue, jonka saavutusta Tukholman illassa ei voi verrata mihinkään, oli SE Leijonajoukkue, jonka pelaajista tuli minun ikäpolveni idoleja ja esikuvia. Ville Peltonen, Jere Lehtinen, Jarmo Myllys, Raimo Helminen, Marko Kiprusoff, Timo Jutila, Saku Koivu... Tuo joukkue oli monella tapaa yksi parhaista Leijonajoukkueista, mutta omasta mielestäni kuitenkin vuoden 1998 Naganon olympiajäillä nähtiin paras Leijonamiehistö ikinä, vaikka Japanista ei tuliaisina ollutkaan, "kuin" olympiapronssi. Tuolloin edellisten ohella mukana olivat myös mm. Teemu Selänne ja Jari Kurri.

Saku Koivu nousi Teemu Selänteen ohitse allekirjoittaneen suurimpana suosikkipelaajana jo edelliskaudella TPS:n paidassa ja teki pienestä keskisuomalaispojasta tepsifanin. Välillä innostuttiin toki koulukavereiden ohjeistuksella myös HIFK:sta, mutta Tepsi oli ja pysyi sydämessä aina näihin päiviinkin saakka. Vuoden 1995 Tupu, Hupu, Lupu -ketju on muutoinkin jäänyt mieleeni sellaisena Unelmaketjuna, jota parempaa ei ole, eikä tule.

Tupu-Hupu-Lupu -ketju mestaruusjuhlissa 1995.

Yleisradio hoiti MM95 Replayn hyvin mallikkaasti. Tapahtumaa mainostettiin somessa näyttävästi ja ottelun aikana Twitter lauloi ja kansa eläytyi loistavasti pelin tapahtumiin, aivan kuin ne olisivat olleet reaaliaikaisia. Mielestäni tällaisia viihdepläjäyksiä pitäisi järjestää useamminkin, vaikka tuon Globenin kultajuhlan kaltaista koko kansan Nevöfoget -hetkeä tuskin löytyykään. Yle Puheelta tuli vielä alkuillasta Kaj Kunnaksen vetämä Nevöfoget-lätkäilta, jossa vieraina olivat Jukka Tammi, Mika Veikko Nieminen sekä 95-joukkueen kapteeni Timo Jutila. Lisäksi puhelimitse oltiin yhteyksissä kultaleijoniin, sekä joukkueen parissa työskennelleisiin taustatyyppeihin. Nostalgian havina ja mieskyyneleet olivat herkässä vielä radiolähetyksen lopullakin, sen verran hyvin Kunnas muisteloita johti.

Sellainen kysymys, joka monesti kysytään tässä yhteydessä on myös, Missä olit silloin kun... Olen koko päivän yrittänyt muistella ja muistankin, että ihan kotona olin tuona Äitienpäivän iltapäivänä. Potkiskelin ensimmäisen erän palloa ulkona ja tulin isäni kanssa katsomaan peliä Suomen johtaessa 1-0. Pari tuntia myöhemmin juoksin kotitalomme tonttia ympäri Suomen lippu kourassa ja huusin Den Glider Iniä, juuri sellaisella riemulla kuin 6-vuotias vain voi. Komeaa.

Kaikki kunnia myös 2011 maailmanmestareille ja Granlundin ilmaveiville jne. sillä tuollaiset pienet jutut jäävät myös muistojen syövereihin. Tuskin kuitenkaan mikään mestaruus, myöskään tulevat maailmanmestaruudet, nousevat yhtä isoiksi ilmiöiksi, kuin Globenin 4-1. Eikä se, että ottelun ja sen parhaat palat on nähnyt varmaan sata kertaa, vähennä sitä fiilistä, kun "Liput liehuvat ja Globen huutaa...". Joka kerta tulee kylmät väreet ja silmä kostuu, aina. Kiitos Leijonat!

Tättärää!

Viikosta taas selvitty ja yövuoro 2/4 hyvässä vauhdissa, joten eiköhän lyödä viikon enemmän tai vähemmän isot tapahtumat yksiin kansiin.

Maanantaina jatkoin siitä, mihin sunnuntaina jäin, eli fillarin selkäänhän sitä täytyi hypätä. Täytyy myöntää, että henkilökohtaisella tasolla aavistuksen harmitti ja mietitytti se, kuinka vajaan 40km lenkillä, joka sijoittui Muuramen, Säynätsalon ja Jyväsjärven maisemiin, KOKO AJAN pystyi olemaan vastatuuli!? Alamäissäkin sai polkea vauhtia ja kuolema lähes korjasi vaeltajan, mutta huumorilla tuostakin selvittiin, onneksi.

Tiistaina lyötiin nappikset jalkaan ja painuttiin kevään ensimmäisiin puulaakitreeneihin. Ammattilaisten ottein nakutettiin ensimmäiset 50 potkua yli tai ohi maalin, mutta parin tunnin höntsäilyjen loppupuolella otteet ja kuviot olivat jo suoraan käsikirjasta, hyvä maku jäi tämän kauden porukasta näin ensipuraisun perusteella, elokuussa Poika kotiin!

Tiistain yövuorossa nähtiin, miten hienosti synkimmät ja hiljaisimmatkin hetket voi kääntää hienosti omaksi eduksi. Saimme työkaverini kanssa keskellä yötä idean tehdä 300 burpeen crossfit-treeni, kylmiltään... Tätä ja iltapäivän futishetkeä sainkin sitten muistella lähes koko loppuviikon kipeiden lihasten muodossa, parhautta!

Burpee

Torstaina kävin vakkariporukkani Joukahaisten kanssa ottamassa mittaa Mustuneista Kanoista, Kylmissään olevista Sirpoista sekä Nollakulmasta Irish Pub Lucky Baldwinin torstaivisassa. Pohjustuksena sanottakoon, että edellisviikolla olimme komeasti kolmansia kauden ensimmäisellä 30 pisteen ylityksellä, joten odotukset olivat korkealla. Mutta niinhän se menee, että huipulta tullaan yleensä lujaa alas, kun suorittamisvarmuutta ei löydy eivätkä kysymykset osuneet meidän osaamisalueillemme. Hyvä ilta joka tapauksessa, koska kävinpä Mikon innoittamana jälleen Vakiopaineessa muutamalla, se paikka vaan paranee kerta kerralta!

Perjantain teemana oli festarireissu Jämsänkoskelle Pidä Huolta -festareille, sekä elämäni ensimmäiset simapullotukset! Mutta alkuun täytyy todeta, että kohtasin jälleen omat peikkoni ja epäilykseni sen suhteen, että onko tuo SoTe sittenkään se ala, mitä haluan opiskella. Sanotaan näin, että jos aamun ensimmäisen tunnin ensimmäisen vartin pohtii vain, että pitäisiköhän sitä ottaa kamat kantoon ja lähteä vaan menemään, niin ehkä se alanvaihto ei niin paha vaihtoehto olisikaan...

Mutta SIMAA, JEE! "Vain" 7,5 litraa oli lopulta liikaa kaksiomme jääkaapille, joten lahjoitin yhden pullon myös työpaikkani asukkaille vapuksi, toivottavasti ei ihan hirveää kuraa simasta tule... Tarkoitus olisi keväämmällä/kesällä kokeilla uudelleen siten, että lisään makua tuomaan hieman kuivattua humalaa siman joukkoon, jospa kesäkuumalla maistuisi hieman erilainen janojuoma.

Jämsänkoskella oli, noh, kauniisti sanottuna autenttinen paikalliskuppilan meininki. Kolme hienoa cover-esiintyjää, kuskille ilmaista kahvia, sekä loistokas seura ja ok grilliruoka kompensoivat kotimatkalla välähtäneen peltipoliisin tuoman vitutuksen sen verran hyvin, etten jaksa valittaa.

Viikonloppu siis mennyt töissä, NHL- ja NBA-pleijareita silmäillessä. Äsken jouduin tosin tutustumaan myös Temptation Island Suomi -nimiseen reality-sarjaan, joten saapa nähdä kuinka pitkä yö tästä vielä tuleekaan... Ensi viikolla taas, uudet jutut. Tsaukkis!

ps. Käykää kuuntelemassa Spotifysta Sannin uutta levyä LELU, se on näppärä ja ainakin itse odotin sitä enemmän kuin nousevaa kuuta. Se on moro!

Viime viikolla vietettiin opiskelijaelämää, palattiin kuntosalille, käytiin duunimatkalla etelässä sekä valittiin Suomelle uusi Eduskunta. Kaverini Ave Katriinan esimerkkiä noudattaen läväytän viikkokatsauksen tähän maanantaihin, ihan vain kaikkien kiusaksi!

Edellisen viikon tapahtumat alkoivat siis kouluhommilla, kun heti maanantaina pääsi kuluttamaan koulunpenkkiä ja keskustelemaan monikulttuurisuudesta ja kulttuurieroista Suomen maassa. Näin vaalien alla tuollainen keskustelu oli mielestäni hyvinkin ajankohtainen ja tarjosi mielenkiintoisia näkemyksiä aiheesta. Sain myös huomata reilun parinkymmenen koulukamuni kanssa, että jo noinkin pienestä ryhmästä löytyy melko paljon kulttuurieroja, kun ihmiset tulevat eri puolilta Suomea.

Maanantain kruunasi paluu kuntosalille sekä tietysti päänäytöksenä Haloo Helsingin keikka Laukaan Peurungassa. Viiden viikon tauko näkyi tämän saliapinan otteissa epävarmuutena sekä lievänä motivaation lässähtämisenä, "ei oikein lähtenyt". Onneksi parin opiskelukaverini kanssa pääsimme todistamaan ehkäpä Suomen energisintä pop/rock -yhtyettä livenä, kun Elli Haloo ja kumppanit vetivät rautaisen puolitoistatuntisen Peurunka Areenan lavalla. Tiistaina sitten oltiinkin reilun neljän tunnin unilla hyvin reippaina opiskelemassa lääkelaskuja...

Keskiviikko ja torstai menivät yövuorojen varjossa, joten niistä ei juurikaan kerrottavaa ole. Se täytyy kuitenkin mainita, että vietin työkaverini kanssa elämäni änäriyön, kun NHL:n Playoffit alkoivat ja heti ensimmäisenä yönä pidimme tiiviissä seurannassa kaikkiaan kolmea ottelua. Bostonin ja Los Angelesin putoaminen Stanley Cup -taistelusta jo runkosarjan lopulla on mielestäni vain hyvä juttu, mielenkiintoinen kevät tulossa. Itse toivon menestystä NY Islandersille, Montrealille sekä tietysti Anaheimille.

Viikonloppuna alustin omaa vaali-iltaani viettämällä työntäyteisen viikonlopun Vantaalla Flamingo Spa:ssa. Vaikka kylpylässä lilluminen, ruokailut Amarillossa sekä Megazonen laserräiskintä ynnä Hohtominigolf saattaa kuulostaa peruskivalta perhelomalta, niin voin todeta ansaitsevani joka pennin, mitä tuosta reissusta käteen jäi.

Sitten ne #Vaalit. Suomi sai uuden Eduskunnan, demarit jatkoivat alamäkeään ja kepu se pettää aina. Täytyy vähän ihmetellä sitä, kuinka perussuomalaiset pystyivät Jytkynsä uusimaan, vaikka puolueessa on sellaisia sankareita kuten Teuvo Hakkarainen. Twitterissä persujen hehkutuksesta ei ollut tietoakaan, mutta ehkäpä heidän äänestäjiensä iltalääkkeiden aika oli jo ohi tai sitten eivät vaan vihapuheiltaan ja mamujen pieksemiseltään ehtineet twiittailemaan, tiedä häntä.

Oma suosikkini vaaleissa pääsi läpi, kevyesti, vaikken edes omasta asuinkunnastani johtuen päässyt häntä edes äänestämään. Li Andersson on upea nuori nainen, jolla tulee toivottavasti olemaan pitkä poliittinen ura. Sanoisin, että Vaasassa Susanna Koski meni myös läpi suurelta osin siksi, että viimeisen vuoden pari on Anderssonin kanssa käynyt mediassa avointa vastakkainasettelua. Naisten rivaalius varmasti herätti myös nuoremmatkin äänestäjät näissä vaaleissa. Ennen lopputekstejä todettakoon vielä, että olen erittäin ylpeä suomalaisista siinä mielessä, että Arkadianmäelle saatiin kaksi maahanmuuttajataustaistakin kansalaista, toinen vihreistä ja toinen demareista. Tällaiset uutiset tuovat valoa ja luovat uskoa suomalaisten tasa-arvomyönteisyyteen kaiken vihapuheen ja synkkyyden keskelle.

Siinäpä sitä, uusi viikko ja aurinko paistaa, joten eiköhän tehdä tästä maanantaista mainettaan parempi. Itse heitän fillarointikamat niskaani ja lähden käymään Muuramessa, se on moro!

Samalla, kun yövuoro alkaa pääsemään vauhtiin ja Paris Saint-Germain isännöi Barcelonaa Mestarien Liigan puolivälierävaiheessa, yritän kovasti pohtia paria eilen katsomalleni Inherent Vicelle, jottei tarvitsisi pelkästään siitä kirjoittaa. Mutta pakko myöntää, etten ole varmaan nähnyt toista elokuvaa, joka olisi niin hämmentävä ja kaikin puolin outo, kuin Joaquin Phoenixin uusin roolityö. Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa voisi päästä aika lähelle, mutta sen näkemisestä on niin pitkä aika, etten lähde vertailemaan tai arvioimaan sitä.

Inherent Vice on siis yhdysvaltalaisen Paul-Thomas Andersonin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva, joka perustuu Thomas Pynchonin samannimiseen romaaniin. Itse yhdistän Andersonin välittömästi elokuvaan Daniel Day-Lewisin tähdittämään There Will Be Bloodiin (2007), joka voitti kaksi Oscaria (Paras miespääosa, Paras kuvaus). Anderson tunnetaan TWBB:n ohella toisestakin eeppisestä ja omaperäisestä elokuvasta, nimittäin Philip Seymour Hoffmanin, Amy Adamsin sekä juurikin Phoenixin tähdittämästä Mestarista (2008). Myös Mestari oli hyvin outo elokuva, joten ymmärrän hyvin, miksi Anderson tarttui Pynchonin teokseen ja kiinnitti Phoenixin elokuvan päärooliin.

Inherent Vice kertoo Joaquin Phoenixin esittämästä yksityisetsivä Doc Sportellosta, joka saa 1970-luvun Los Angelesissa asiakkaakseen entisen heilansa Shastan ( mm. Boardwalk Empirestä ja The Babysittersistä tuttu Katherine Waterston), jolla on mieshuolia. Tapauksen taustalta löytyy Shastan uusi poikaystävä, jonka vaimo yrittää ajaa miehensä hullujenhuoneelle. Kapuloita Sportellon rattaisiin lyövät kuitenkin Josh Brolinin esittämä Poliisipäällikkö Bigfoot Bjornsen, sekä FBI. Kuvioissa pyörivät myös Owen Wilson, Benicio del Toro, sekä aasialaista hierontalaitosyrittäjää Jadea esittävä Hong Chau.

Elokuvan edetessä, tai myös sen alkaessa, ja miksei loppuessakin, katsojan ajatusmaailmaa ja keskittymistä koetellaan toden teolla jatkuvasti. Sen verran täytyy mainita, että Sportello on aikalaistensa tavoin hyvin päihdemyönteinen etsivä. Elokuva on täynnä kohtauksia, joista ei voi olla varma, onko Sportello tripillä vai kuvitteleeko vain olevansa. Samanlainen hämmennys tulee esiin miehen itsensäkin tekemisistä, onko koko elokuva pelkkää eeppistä trippiä? Joka tapauksessa Wolverinen ja ehkäpä 90-luvun lopun Ensi-ilta ohjelmasta tutun dosentti Veijo Hietalan äpärälapselta näyttävä Sportello hoitaa jutun ja elokuvankin maaliin asti, vaikka välillä homma käsistä karkaakin.

Joaquin Phoenix on noussut viimeistään Walk The Linen jälkeen yhdeksi omista suosikkinäyttelijöistäni, eikä petä tälläkään kertaa. Doc Sportellon roolin olisi voinut hyvin vetää överiksi tai vastaavasti turhan vakavalla kädellä, mutta Phoenix onnistuu ottamaan elokuvan keskipisteenä olemisen hyvin haltuunsa. Jollain tavalla Inherent Vice tuo mieleen vanhat film-noir -dekkarit kertojaäänineen ja femme fataleineen, mutta Pynchonin kirjoittama tarina menee kaikessa huumetrippailussaan ja outoudessaan niin eri raiteille, etten oikein osaa edes verrata sitä mihinkään. Suosittelen elokuvaa niille, jotka tahtovat kokea jotain uutta ja outoa, mutta se täytyy mainita, että elokuva vaatii täyttä omistautumista koko kaksi ja puoli tuntia kestävän istunnon ajaksi.

Silmät punaisina (väsymyksestä ja allergiasta, ei huumeista) annan yömyöhään Inherent Vicelle 4/5.

Noniin... Huhtikuu, kevät tulee, elokuvamaailma odottaa henkeään pidätellen The Avengersin jatko-osaa, itse odotan kesälomaa ja Sodankylän Elokuvajuhlia. Odotellessa sitä voi vaikkapa ostaa auton tai aloittaa uudelleen hukutetun lenkkeilyharrastuksen, itse tein molemmat.

Neljä yötä Prahassa, kaksi ja puoli viikkoa sairauslomalla. Kyllä oli komea talviloma!

Mutta back on track ja tuossa ystäväni Aaretti meni ja mainitsi minut sekä blogini omassa - satakolmekymmentä kertaa paremmin tehdyssä - blogissaan (my Fuji and me), joten välittömästi iski paine palata kirjoittamisen ääreen. En kuitenkaan vaihda kirjoituskieltä suomesta englantiin, vaikka Aaretin lukijapiirille tämä saattaisi paremmin sopiakin, lukevat siis jos tahtovat. Kiitos joka tapauksessa maininnasta ja siitä, että otit nimiehdotukseni vakavasti ja aina käyttöön asti (ehdotin Aaretin blogin ruokaosiolle nimeä - success).

Mistäs sitä sitten höpöttelisin... Tosiaan Tshekissä vietin komean pitkän viikonlopun ja voin suositella Prahan Vanhaa Kaupunkia ja sen lähistöä kaikille matkustuksen ystäville. Kannattaa myös katsastaa "Keski-Euroopan suurin klubi" Karlovy Lazne, jonka viiteen kerrokseen rakennetuista viidestä eri baarista löytyy varmasti jokaiselle jotain.

Prahasta palatessani oli talvilomaa vielä viikko jäljellä, mutta kuten itselleni surullisen usein käy, niin saikkuahan siitä sitten seurasi. Viimeisen kolmen viikon aikana en ole siis Prahan lisäksi tehnyt muuta, kuin makoillut sohvalla ja katsellut elokuvia ja sarjoja. Kun tähän lisättiin koulutehtävien deadlinet, lähestyvä anatomian ja fysiologian tentti, sekä kolmen päivän välein tapahtunut vierailu Kyllön tk:ssa, oli unelmaloma kaikkine herkkuineen valmis.

Selvisin kuitenkin, niin sairauslomasta, kuin koulutehtävistäkin. Myös anatomian tentti meni mitä ilmeisimmin läpi, kahden päivän määrätietoisella lukemisella (on sieltä lähihoitajaopinnoista jotain jäänyt mieleen). Loman loppumisessa ja arkeen paluussa parhautta on tietysti se, että pääsin taas takaisin töihin (no ei!) ja se, että tällä viikolla oli jälleen pari kontaktipäivää JAMKilla (no kyllä). Kaikkein parasta on kuitenkin se, että sain eräältä kaveriltani lainaksi elokuvafriikkien raamatun, eli Peter von Baghin Tähtien Kirjan. Vajaan tuhannen sivun opukseen mahtuu luultavasti kaikki, mitä elokuvan maailmasta ja näyttelijöistä tulee tietää (ja enemmänkin).

Yhteishaku on käynnissä ja, kuten monena aiempanakin keväänä, koen pakonomaista tarvetta ja painettakin hakea eri aloille ja muuttaa miljoonan kilometrin päähän Jyväskylästä. Tätä tuskin kuitenkaan tapahtuu, sillä yhtäkkiä myös sairaanhoitajaopinnot tuntuvat ihan mukavilta, kun päätä vaivannut tentti saatiin alta pois. Mutta mistä sitä tietää, kulttuuriala elokuva-, tv- ja radiotuotantoineen kiinnostaa aina, joten ehkä vielä joskus...

Mutta nyt on taas höpisty ihan liikaakin, joten takaisin yöhommiin ja tahkoamaan von Baghin "raamattua". Ensi kertaan, arrivederci!

Näin se vaan menee. Kun koulutehtävät kasaantuvat ja deadline lähestyy, paras mahdollinen keino hoitaa asia on tietysti siirtää koulutehtävät sivuun, käydä tekemässä kunnon jalkatreeni ja lähteä elokuviin.

Pari sanaa BAFTA-gaalasta. Brittien Elokuva-akatemian vuosittaiset palkinnot jaettiin jälleen sunnuntaina ja lähes suoraa lähetystä pystyi seuraamaan myös Suomessa (!!!) TV5:n välityksellä. SBS Media teki gaalasta "ison jutun" ja lähetti alkuillasta tunnelmia suorana myös Voice.fi -sivuston kautta. Se pieni vika näissä suomalaisissa gaalalähetyksissä vaan on, että lähes poikkeuksetta kotimaisella kielellä tuutista tuleva selostus on kaikkea muuta, kuin mitä tahtoisi kuulla. Voicen radiojuontajina tunnetut Noora Hautakangas ja Eeva Rajala onnistuivat pariin otteeseen mm. puhumaan kiitospuheiden päälle ja kertaalleen jäi ak:lta Stephen Fry'n spiikki osittain kuulematta, kiitos "Sohvakomentaattorina aiemmin toimineen" Hautakankaan. Kaikesta huolimatta todella hienoa, että tänä vuonna saadaan ei yhtä - vaan kaksi elokuvapalkintogaalaa Suomen televisioon. Vielä kun Golden Globet ja Screen Actors' Guildin gaala saataisiin ulos vaikkapa Yle Teemalta niin elämä olisi paljon helpompaa ja asteen verran parempaakin.

Itse palkinnoista sen verran, että 68. kerran järjestetyssä britti-oscargaalassa nähtiin ja kuultiin komeita kiitospuheita ja pukuloistetta, mutta mitä itse voittajiin tulee, niin odotukset täyttyivät, mutta yllätyksiäkin nähtiin.
Wes Andersonin Grand Budapest Hotel jatkoi vakuuttavaa menoaan kohti Oscar-gaalaa nappaamalla kaikkiaan viisi BAFTAa. GBH voitti mm. Parhaan Käsikirjoituksen ja Parhaan Musiikin palkinnot, joista Musiikkipalkinto oli ainakin omasta mielestäni pienoinen yllätys, ottaen huomioon että mukana oli myös Hans Zimmer Interstellarin eeppisillä urkusooloillaan. Vaikka GBH vei määrällisesti eniten palkintoja, suurin voittaja lienee silti suuresti hypetetty Boyhood, joka nappasi Parhaan Elokuvan, Parhaan Ohjauksen ja Parhaan Naissivuosan palkinnot. Michael Keatonin tähdittämä Birdman sai brittiläisen elokuva-alan asiantuntijoilta arvostusta Parhaan Kuvauksen muodossa, täysin ansaitusti. Parhaan Miespääosan nappasi yhteensä kolme palkintoa voittanut Kaiken Teoria ja hienosti kolmeen BAFTAan ylsi myös intensiivinen jazz-ilottelu Whiplash.

BAFTAt jaetaan vain pari viikkoa ennen Oscareita ja britti-akatemian palkinnot antavatkin hyvin vihjettä siitä, kuinka kultapatsaat tulevat jakautumaan Dolby Theaterissa parin viikon päästä. Näyttäisi siltä, että Parhaan Elokuvan kisa käydään Boyhoodin, Grand Budapest Hotelin ja Kaiken Teorian välillä, vaikkakin juuri Boyhoodin kohdalla voitto näyttäisi lähes yhtä varmalta, kuin J.K. Simmonsilla miessivuosan ja Julianne Moorella naispääosan kohdalla. Mutta näistä myöhemmin lisää...

Skippasin siis tänään(kin) kouluhommat ja kävin polkaisemassa muutamankymmenen muun kanssa Arktisen Upeeta -elokuvafestarin käyntiin Jyväskylän Yloppilastalo Ilokivessä. Osallistujamäärä oli Sodankylän ja Rakkautta&Anarkiaa nähneen silmissä hieman vähäinen, mutta on toki muistettava, että kyseessä on suhteellisen pieni ja nuori festivaali, joka järjestetään pääasiassa vain yhdessä salissa. Kiinnostus pohjoismaiseen elokuvaan ja elokuvien laatu eivät tästä kuitenkaan kärsineet avajaisiltanakaan. Ensimmäinen elokuva, vuoden 1943 klassikkodraama Vihan Päivä oli juurikin niin synkkä ja ahdistava, kuin saattoi odottaakin. Kun muistetaan, että samainen ohjaaja (Carl Theodor Dreyer) ohjasi jo 20-luvulla erittäin intensiivisen mykkäversioinnin Joan d'Arcin viimeisistä päivistä, niin ei noitavainoista kertovalta parisuhdedraamalta voi muuta odottaakaan, kuin synkkää taidetta.

Illan toinen, selvästi suositumpi näytös sisälsi tuoreen Guldbagge tuplavoittajan (Paras Elokuva ja Paras Ohjaus), eli tietysti Ruben Östlundin kuumottavan parisuhdedraaman Turisti (Turist). Norjalaisperhe matkaa Ranskan Alpeille laskettelulomalle, mutta viiden päivän luksusperheloma muuttuu hyvin pian isän ja äidin välisen suhteen taistelutantereeksi. Kun tähän sotketaan vielä vasta tavattu ystäväpariskunta ja jo aiemmin vellonneet ongelmat vanhempien parisuhteessa, on täydellinen norjalainen suhdesoppa valmis. Ehdottomasti katsomisen arvoinen pläjäys. Elokuva huomioitiin myös Golden Globe -ehdokkuudella, mutta Oscar-finaaliviisikkoon imu ei vain riittänyt.

Näin siis tänään, huomenna ohjelmassa esimerkiksi Komisario Palmun Erehdys ja JP Valkeapään nerokas He Ovat Paenneet. Katsottavaa siis riittää ja harmittaa jo valmiiksi, että itse en Ilokiven elokuvasaliin enää tällä viikolla kerkeä työ-/koulu-/muiden kiireiden vuoksi.

Ensi kertaan, Ciao!