Archive for 2016

Home Archive for 2016

Hacksaw Ridge - Aseeton sotilas | AUSTRALIA / USA 2016 | 131min | K16

Mel Gibson on mies, joka rakastaa kolmea asiaa: verta, hidastuksia ja Jumalaa. Kun tällainen mies ilmoittaa tekevänsä tositapahtumiin perustuvan sotaelokuvan amerikkalaisesta sotasankarista, niin pari asiaa on varmaa. Kriitikot ympäri maailman pääsevät huokaisemaan helpotuksesta, sillä Gibsonin ohjaajanura ei tule - ainakaan toistaiseksi - saamaan kruunua, joka antaisi hänelle aiheen kukkoiluun. Lisäksi amerikkalaiset saavat jälleen syyn ilakoida ja takoa rintaansa ylpeinä omista sotasankareistaan ja asemastaan maailman mahtavimpana valtiona.

Hacksaw Ridge kertoo Desmond Dossin (Andrew Garfield), lynchburgilaisen lääkintämiehen tarinan. Doss palveli maataan toisessa maailmansodassa Okinawan taistelussa pelastaen kymmeniä asetovereitaan varmalta kuolemalta. Hän ei kuitenkaan ollut kuten muut sotilaat, sillä Doss oli Jumalaa pelkäävä mies ja näin ollen kieltäytyi kantamasta asetta taistelussa. Tällainen ajatus mahtui huonosti tuon ajan sotaherrojen pirtaan ja Doss joutui sietämään paljon päästäkseen ylipäätään mukaan Okinawalle. Kun lupa tähän viimein saatiin, loppu on historiaa.

Amerikkalaiset sotaelokuvat ovat genre, jotka pyörivät voimakkaasti sankarimyyttien ympärillä. Sen varaan Gibson on koettanut rakentaa myös Hacksaw Ridgen. Gibsonilta voi nykyisin odottaa lähes mitä vain, mutta hidastuksiin ja verenvuodatukseen on jälleen varattu iso siivu budjettikakusta. Jos Jeesukselta kesti Gibsonin ohjauksessa vähintään vuosia selviytyä Via Dolorosastaan ja päästä Golgatalle ristiinnaulittavaksi, niin myös yksi yö Hacksaw Ridgellä haukkaa vähän päälle kaksituntisesta elokuvasta leijonanosan. Mutta mitäpä sitä peittelemään, Doss oli kova jätkä, joka hoiti yli 70 aseveljeään kenttäsairaalan suojiin - paljain käsin.

Andrew Garfield luuli Spider-Manin jälkeen pääsevänsä kevyempiin hommiin - ja sitten hän tapasi Mel Gibsonin
(kuva: Filmikamari / Future Film)

Sotaelokuvana Hacksaw Ridge ei tarjoa juuri mitään uutta. Massiiviset taistelukohtaukset näyttävät siltä, kuin Pelastakaa Sotamies Ryan olisi siirretty Normandiasta Okinawalle ja natsit korvattu japanilaisilla. Pommeja, laukauksia, verta, suolenpätkiä, irronneita raajoja... Kyllä te tiedätte. Henkilötarinana elokuva on loistava. Andrew Garfield ei suoranaisesti loista roolissaan Desmond Dossina, mutta vaatimaton mies tämä oli itsekin. Hän luotti uskoonsa ja halusi palvella maataan ilman asetta. Dossin vakaumuksensa vuoksi kohtaamat haasteet ovat elokuvan koskettavin aihe ja sen kuvaamisessa Gibson onnistuu mainiosti. Elokuva ei myöskään ole aiheestaan huolimata pituudella pilattu - alle kaksi ja puolituntinen sotaelokuva Hollywoodista on hyvä suoritus.

Jotain Hacksaw Risdgestä jää silti puuttumaan. Tai ehkei puuttumaan, päinvastoin sen hidastuksilla ja verenvuodatuksella mässäily aiheuttaa ennemminkin sota-ähkyn ja tällainen kompastuskivi on harmillinen, sillä muuten elokuvalla olisi paljonkin potentiaalia nousta Braveheartin kaltaiseksi mestariteokseksi. Sitä se ei tällä erää kuitenkaan tee, vaikka paskempiakin on nähty. 3 / 5.

(kuva: Future Films / Filmikamari)

Isäni Toni Erdmann | SAKSA 2016 | 162min

Todella usein käytetään fraasia "Meillä kaikilla on äiti". Se on toki aivan totta, jokaisella meillä on äiti. Sen sijaan he, joilla on isä, eivät välttämättä osaa arvostaa sitä vaan pitävät sitä samalla tavoin itsestäänselvyytenä. Ines (Sandra Hüller) on juuri tällainen ihminen. Eikä siinä mitään, Ines on jo aikuinen nainen, työskentelee isolle firmalle ja asuu ulkomailla. Ei hänen voi olettaakaan pitävän isäänsä päivittäin yhteyttä tai osoittavansa tälle rakkautta jokaisen puhelinsoiton päätteeksi - se on hiljainen totuus, jota ei tarvitse sanoa ääneen. Ines on uranainen, ei hänellä ole aikaa yksin asuvalle ja hieman höpsölle isälle, joka matkustaa lomalle hänen kotikaupunkiinsa vain viettääkseen aikaa hänen kanssaan.

Winfried (Peter Simonischek) on eronnut opettaja, jolla on vanha ja sokea koira nimeltään Willi. Winfried on hauska mies, joka heittäytyy hauskuuttajan rooliin koska vain, välittämättä siitä, onko se aina soveliasta. Kun Willi kuolee, Winfried ymmärtää olevansa yksinäinen. Hänen tyttärensä asuu ulkomailla ja isän ja tyttären välit eivät ole aivan parhaat mahdolliset. Mies päättää lähteä tapaamaan tytärtään toiseen maahan ihan vain viedäkseen tälle syntymäpäivälahjan - ja korjatakseen heidän välinsä.

Kaikki tytöt ovat isintyttöjä - tai sitten itkevät ja ovat (kuva: Future Film / Filmikamari)

Isien ja lasten väliset suhteet ovat elokuvien aiheina usein koskettavia ja niihin liittyy yleensä jokin selvittämätön asia, jota lähdetään selvittämään. Saksalaisohjaaja Maren Ade (Everyone Else, The Forest For The Tree) on lähtenyt ratkomaan Winfriedin ja Inesin suhdetta huumorin keinoin. Isäni Toni Erdmann on yli kaksituntinen komedia siitä, kuinka tullaan hyväksi isäksi ja hyväksi tyttäreksi. Kukaanhan ei ole kumpaakaan automaattisesti. Elokuvan huumori ja tarina saavat katsojan ensin huutonauramaan, sitten vakavoitumaan kivipatsaaksi ja lopulta kylminkin sydän sulaa.

Peter Simonischek on mies, joka hallitsee yksinkertaiseen toistoon perustuvan huumorin. Hänen hahmonsa ei periaatteessa tee mitään ihmeellistä, on vain hulvattoman hauska ja tavallinen lapsiaan rakastava isä. Sandra Hüllerin esittämä Ines häpeää isäänsä siinä missä kuka tahansa lapsi saattaa jossain elämän vaiheessa hävetä. Jokainen klovni naamioi huumorilla tuskaansa, niin tekee myös Winfried.

Isäni Toni Erdmann on ehdolla LUX-palkinnon saajaksi. Se oli ehdolla myös Palme d'Orin voittajaksi keväällä ja on vahva ehdokas myös Parhaan Vieraskielisen Oscarin voittajaksi ensi helmikuussa. Se sai hyvin paljon - ja ansaitusti - huomiota Cannes'ssa juuri siksi, että se onnistui niin itkettämään kuin naurattamaankin. Näin isänpäivänä elokuva muistuttaa meitä myös siitä, kuinka tärkeää on pitää oma isä mielessä ja jos ei muuta, niin soittaa hänelle silloin tällöin. Koska isä on meille monelle vähintäänkin yhtä tärkeä, kuin äiti. Jos Frank Capran Ihmeellinen on elämä on "kaikkien aikojen jouluelokuva", niin Isäni Toni Erdmann on mahdollisesti "kaikkien aikojen isänpäiväelokuva".

Muistakaa isää tänään ja menkää katsomaan tämä elokuva joulukuussa, vahva suositus. 5 / 5.

Lähes satavuotinen tarina on varmasti kaikille vähääkään elokuvia katsoneille tuttu. Taloudellisesti menestyksekkään tehtaanomistajan maallisen mammonan turruttama poika näkee vilaukselta alhaisimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan kuvankauniin tytön puutarhassa ja rakastuu. Pojan isä saa tietää, että maan alla luolissa asuvat työläiset saattavat suunnitella kapinaa ja päättää ryhtyä toimiin estääkseen tämän. Poika seuraa tyttöä luoliin ja päätyy sympatiapuuskassaan raatamaan tehtaaseen koneen ääreen tuntikausiksi. Isän palkkalistoilla oleva keksijä keksii robotin, jonka kasvoiksi työläistyttö siepataan. Robotti manipuloi työläiset tuhoamaan tehtaan ja sen myötä hukuttamaan oman kaupunkinsa vedenpaisumuksen alle. Poika ja tyttö pelastuvat, robotti tuhoutuu ja rakkaus yhdistää lopulta kaksi yhteiskuntaluokkaa ja Metropoliksessa vallitsee rakkauden ohella myös rauha.

Elokuvan tunnetuin kohtaus: Kone herää henkiin (kuva: UFA / Courtesy Pyxurz)

Metropolis on saksalaisen Fritz Langin ohjaama ajaton klassikkomykkä vuodelta 1927. Tämä tarkoittaa sitä, että maaliskuun 13. yksi kaikkien aikojen sci-fi -elokuvista juhlii 90-vuotissyntymäpäiväänsä, onnittelut! Langin kenties tunnetuin elokuva painottaa tasa-arvoa ja pyrkii voimakkaasti muodostamaan siltoja yhteiskuntaluokkien välille ja kun muistetaan, millainen tilanne Saksassa oli 20-luvun lopulla, niin Langin yhteiskunnallinen viesti oli sanalla sanoen rohkea.

Metropoliksesta on aikojen saatossa kursittu kasaan lukuisia eri versioita. Alkuperäinen elokuva kesti yli kaksi ja puoli tuntia, mutta osa elokuvasta on tuhoutunut tai muuten vain kadonnut, joten eri uudelleenkasausmenetelmistä riippuen elokuvan pituus on vaihdellut 80 minuutista aina kolmeen tuntiin saakka. Yksi tunnetuimpia nykyisin esitettäviä versioita lienee vuonna 2002 ilmestynyt DVD-versio, jonka pituus on 119 minuuttia.

Jos elokuvan pituus vaihtelee, niin myös mykkäfilmin taustalla kuultava musiikki on kokenut muodonmuutoksia vuosien varrella. Gottfried Huppertzin alkuperäinen score vuodelta 1927 on perinteinen ja kaunis klassiseen musiikkiin nojaava teos, kun taas Giorgio Moroderin versio vuonna 1984 sisältää Freddie Mercuryn ja Adam Antin kaltaisten rock-muusikoiden musiikkia. Moroderin scoresta kertoo paljon se, että se "palkittiin" vuoden 1985 Razzie Awardseissa peräti kolmella ehdokkuudella. Viimeisin itseni todistama uudelleensovitus oli suomalaisen rap-artisti Khidin eli Kristo Laannin laatima urbaaniin elektroniseen musiikkiin pohjaava score, joka maalaa 90 vuotta vanhaan tieteiseepokseen uusia mustia ja hämmentäviä sävyjä. Suosittelen kyseisen version näkemistä jokaiselle, joka haluaa saada mielensä solmuun pohtimalla Paperi T:n lyriikoiden ja Fritz Langin kehittelemän utopistisen tulevaisuudennäkymän yhteensopivuutta.

Mykkäaikakaudella tehtiin lukuisia mestariteoksia, jotka ovat sittemmin vaikuttaneet tavalla tai toisella tulevien sukupolvien elokuvantekijöihin. Fritz Langin Metropolis ei ole poikkeus, sillä sitä voidaan hyvällä syyllä pitää esikuvana suurelle osalle kuuluisimmista tieteiselokuvista. Sen vaikutus näkyy mm. sellaisissa klassikoissa kuten Tohtori Outolempi (1964), Avaruusseikkailu: 2001 (1967), THX 1138 (1971) ja Star Wars (1977). Sen merkitystä nykyelokuvalle on siis tarpeetonta perustella. Elokuva oli aikansa kallein tuotanto ja yksi ensimmäisiä täyspitkiä elokuvia ylipäätään. Lang oli aikaansa edellä myös laatiessaan ennustuksia 2020-luvun maailmasta, jossa yhteiskuntaluokkien välinen kuilu on niin suuri, että työläiset eivät asu pelkästään rikkaiden alapuolella, vaan jopa maan alla olevien tehtaiden alapuolella. Elokuvan alkukohtaus, jossa tehtaassa tapahtuu vuoronvaihto, on pysäyttävä.

Mitäkö itse olen mieltä Metropoliksesta elokuvana? Pidän erityisesti siitä, kuinka Brigitte Helm suoriutuu kaksoisroolistaan Mariana ja Koneena. Maria on herkkä ja siro nainen, kun taas Koneen elekieli muistuttaa - luonnollisesti - konetta. Se on myös Mariaa kierompi ja viekoittelevampi. Erityisesti näiden kahden hahmon kontrasteja Helm onnistuu tulkitsemaan huikealla tavalla. Ei ihme, että hän on Mary Pickfordin, Lillian Gishin ja Marlene Dietrichin ohella mykkäkauden lempinäyttelijättäriäni. Gustav Fröhlich tuo elävästi mieleeni Jussi Jurkan ennen Tuntematonta Sotilasta ja Lammiota. Metropolis on ehdottomasti yksi oman aikakautensa helmistä ja tämän Khidin uudelleensovittaman musiikin kera oli enemmän kuin hienoa kokea elokuva valkokankaalta Orionissa. Musiikki itsessään herätti hieman kaksijakoisia ajatuksia: Yhtäältä se toi elokuvaan aivan uutta, synkempää näkökulmaa esimerkiksi Paperi T:n lyriikoiden myötä, mutta toisaalta musiikki ei mielestäni täysin kohdannut elokuvan temmon ja kerronnan kanssa.

Brigitte Helmin kaksi puolta - Maria ja Kone (kuva: UFA / Courtesy Pyxurz)

Joka tapauksessa Metropolis täyttää keväällä 90 vuotta ja mikäli et ole elokuvaa vielä nähnyt, niin juhlavuoden kunniaksi suosittelen ottamaan haltuun tämän sci-fi -klassikon, minkä mittaisena versiona ikinä haluatkin.

Maggie's Plan | USA 2015 | 98min | K7

Maggie haluaa lapsen. Hän on oikeastaan halunnut lasta itselleen jo kauan, mutta sopivaa miestä ei tästä maailmasta tunnu löytyvän. Lopulta Maggie päättää hankkia lapsen omin avuin. Sopiva luovuttaja löytyy ja Maggie uskoo onnensa viimein kääntyneen. Juuri silloin hän sattuu työpaikallaan tapaamaan miehen, johon tajuaa rakastuvansa. Mies rakastuu myös häneen ja näytepurkissa olleet siittiöt huuhdotaan viemäriin - melko julmaa. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä mies on naimisissa ja hänellä on lapsia. Avioliiton onnellisuus on kuitenkin vähän niin ja näin, joten sormus sormessa on vain hidastetöyssy matkalla parempaan elämään. Tällaiset asiat eivät kuitenkaa ole niin yksinkertaisia, joten Maggien onkin kysyttävä itseltään: Voiko rakastumisen perua?

Näitä naisia yhdistää rakkaus viiniin - ja Ethan Hawkeen (kuva: Sony Pictures Classics)

Aivan näin yksinkertainen ja suoraviivainen Maggie's Planin juoni ei tietenkään ole, mutta jos siitä kertoisi yhtään yksityiskohtaisemmin, pilaisi se juuri SINULTA mahdollisen katselukokemuksen. Se ei olisi hyvä juttu. Elokuva itsessään etenee kuitenkin juuri ylläkuvatulla tavalla: vaivattomasti muttei täysin ilman mutkia ja solmuja. Rebecca Millerin ohjaama romanttinen draamakomedia ei ole genrestään huolimatta imelä ja leimallinen, mutta sitäkin herttaisempi. Ja syy tähän on tietysti Greta Gerwig (Frances Ha, Damsels in Distress). Siinä, missä Ethan Hawke ja Julianne Moore tuovat elokuvaan häivähdyksen silkkaa Hollywoodia, Gerwig on oma ihana ja hieman höpsähtänyt itsensä - juuri sellainen siis, kuin hän parhaimmillaankin on! Syystalvinen New York on elokuvan tapahtumapaikkana myös erinomaisen upea ja tyylikäs, ehdottomasti tarkoitukseen sopiva.

Oscar-voittaja Julianne Mooren esiintyminen Ethan Hawken uraorientoituneena vaimona on myös melko komeaa katsottavaa. Maggie's Planin teemoina ovat kolmiodraama, uusioperheet, yhteishuoltajuus ja ennen kaikkea rakkaus, joka on juuri niin perhanan monimutkaista valkokankaalla, kuin se tosielämässäkin saattaa pahimmillaan olla. Elokuva pyörii Gerwigin, Hawken ja Mooren kolmiodraaman ja perhesekoilun ympärillä, mutta Miller pitää langat niin taitavasti käsissään loppuun asti, ettei pakka pääse leviämään käsiin. Jokaisella päähenkilöllä on omat ongelmansa, kenties kaikkein suurimmat juuri Gerwigin näyttelemällä Maggiellä, mutta se ei katsojaa ärsytä. Tavallaan on jopa hellyttävää, minkälaista toimintaa heidän päissään oikein onkaan. Greta Gerwig on ihana ja Maggie's Plan osoittaa todeksi sen, etteivät Frances Ha ja Damsels in Distress olleet vahinkoja, vaan kyseessä on todella kyvykäs näyttelijä ja elokuvantekijä.

Greta Gerwig on Maggie's Planin valloittavin yksityiskohta (kuva: Sony Pictures Classics)

Maggie's Plan ei räjäytä pankkia, mutta taitava ohjaus ja hyvät näyttelijäsuoritukset pelastavat sen romanttisen höpöhöpökomedian leimalta. Arvosana kelvollinen 3 / 5.

Hymyilevä mies (The happiest day in the life of Olli Mäki) | SUOMI / RUOTSI / SAKSA 2016 | 96min | K7

Olli Mäki (Jarkko Lahti) on kokkolalainen nyrkkeilijä, joka saa elämänsä tilaisuuden otella höyhensarjan maailmanmestaruudesta yhdysvaltalaista Davey Moorea vastaan. Ottelu järjestetään Helsingin Olympiastadionilla ja tapahtumasta povataan suurinta spektaakkelia, mitä Suomessa on koskaan nähty. Mäen matkassa Keski-Pohjanmaalta pääkaupungin valoihin matkaa myös perholainen Raija Jänkä (Oona Airola), jonka seurassa Mäki viihtyy mainiosti - manageri Elis Askin (Eero Milonoff) mielestä jopa liiankin mainiosti. Mäen ottelu Moorea vastaan päättyy keskeytystappioon toisessa erässä, mutta silti kyseessä on miehen elämän onnellisin päivä.

Hymyilevä mies voitti Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa Un Certain Regard -palkinnon. Palkinto jaetaan vuosittain "omaperäiselle ja erilaiselle" elokuvalle, jolla on edellytyksiä menestyä kansainvälisesti. Kun näkee Hymyilevän miehen elokuvateatterissa, valkokankaalta, voi hyvällä omallatunnolla tuntea ylpeyttä siitä, että on suomalainen. Juho Kuosmasen ohjaama mustavalkoelokuva onnistuu tavoittamaan eurooppalaisen laatuelokuvan kriteerit vaivatta, eikä vähiten siksi, että kyse ei ole perinteisestä urheilu- tai nyrkkeilyelokuvasta. Olli Mäen urheilullisia ansiota ei kyseenalaisteta eikä niitä häneltä riistetäkään, mutta silti elokuvassa on kyse paljon isommista asioista, kuin nyrkkeilyn höyhensarjan maailmanmestaruus.

Elokuvan keskiössä ovat Olli Mäki, Raija Jänkä sekä Elis Ask. Kuosmasen näyttelijävalinnat ovat täydellisiä, eikä niiden arvoa heikennä edes se, että kyseessä on - Eero Milonoffia lukuun lukuunottamatta - melko tuntematon ryhmä pääroolin esittäjiä. Jarkko Lahti on toki näytellyt aiemminkin elokuvissa ja sarjoissa sivuosarooleja, mutta Oona Airola on aiemmin esiintynyt pääasiassa teatterin puolella ja laulajana. Täysin kokemattomia pääosien esittäjät eivät tietenkään ole, mutta elokuvakansalle kenties vieraampia kasvoja - tämäkin asia muuttuu Hymyilevän miehen myötä. Eero Milonoff on suurelle yleisölle kolmikosta tutuin ja häneltä osaa jo odottaa tietynlaisia asioita. Aloitetaan siis Eerosta.

Eero Milonoff (oik.) laittaa Jarkko Lahden koville vain olemalla oma itsensä (kuva: Elokuvayhtiö Aamu)

Elis Askia näyttelevä Eero Milonoff herättää ristiriitaisia mielipiteitä. Milonoffien näyttelijäveljeksistä nuorin on tullut tutuksi teräväsanaisista ja tiukoista stadilaisen kovan kundin rooleistaan (Tyttö sinä olet tähti, Ganes) eikä Hymyilevä mies tee poikkeusta tähän. Entinen kevyen sarjan Euroopan mestari ja nyrkkeilymanageri saa Milonoffin käsittelyssä sellaisia piirteitä, joita tavallaan toivoisi myös muille tapahtumajärjestäjille ympäri maan. Ja tässä ei tarkoiteta sitä, että managerin/tuottajan tulisi olla kusipäämulkku, vaan sitä, kuinka periksiantamaton ja määrätietoinen Milonoffin esittämä Ask on ajaessaan intohimoisesti Olli Mäkeä kohti MM-ottelua samalla kun hänen oma elämänsä horjuu veitsenterällä. Milonoff on edelleen stadilainen kova kundi - ja hyvä niin.

Oona Airolan esittämä Raija Jänkä on hyvin onnistunut kuvaus perholaisesta tytöstä, joka lähtee ihastuksensa mukana Helsinkiin tukemaan tätä matkalla kohti MM-ottelua. Kaikki sirkus, mitä tapahtuman ympärillä on, saa Raijan kuitenkin tuntemaan itsensä yksinäiseksi ja koti-ikävä vie voiton melko kriittisellä hetkellä. Keskipohjalaisena naisena Airolalle tällaisen roolin esittäminen ei ole missään nimessä ylivoimainen, vaan tavallisen mutta samalla karismaattisen pohjalaistytön merkitys Olli Mäelle välittyy myös katsojalle hyvin aidosti.

Hymyilevä mies on elokuva aidosta rakkaudesta (kuva: Elokuvayhtiö Aamu)

Olli Mäen matka heikosti menneestä alkupunnituksesta aina Olympiastadionin valoihin saakka oli pitkä ja fyysisesti äärettömän raskas. Kun Ollin täytyi pudottaa seitsemän kiloa parissa viikossa, oli selvää että tällainen rääkki yhdistettynä jokapäiväisissä kissanristiäisissä istumiseen vaatii veronsa. Jarkko Lahti hikoilee aidosti rantasaunan lauteilla pipon ja neuleen kanssa ja tuleekin väistämättä mieleen, että tässä rääkissä Lahti viimeistään lunastaa paikkansa kansainvälisten näyttelijöiden joukossa. Jos Leonardo DiCaprio voitti Oscarin riuduttuaan Pohjois-Amerikan erämaissa karhun pieksemänä, niin mitä Lahti voi tällä suomalaisen sisun konkretisoimisella saavuttaa? Myös Mäen ja Raijan välinen rakkaus ja sen aiheuttama ilo on aidosti aistittavissa Lahden kasvoilta, vaikkei MM-ottelusta muuta käteen jäänytkään kuin nimi urheiluhistoriaan.

Juho Kuosmanen on tehnyt kaiken kaikkiaan loistavaa työtä elokuvansa kanssa. Suuri osa tekijöistä - Milonoffia lukuunottamatta - on miehelle ennestään tuttuja ja sitä kautta luottoa löytyi varmasti. Se näkyy myös valkokankaalla, sillä Kuosmanen on pystynyt keskittämään kaiken energiansa ja inspiraationsa siihen, että lopputuloksena on niinkin uniikki suomalaisen elokuvan mestariteos, kuin Hymyilevä mies on. Mustavalkoinen elokuva 2010-luvulla on aina tapaus ja 1960-luvun Helsinkiä kuvattaessa se onkin ainoa mahdollinen keino saada lopputuloksesta uskottava. Myös varsinainen ajankuva on aivan huikeaa katsottavaa. 60-luvulla pönötys oli pönötystä ja jos Suomessa treenattiin MM-otteluun, se tehtiin ulkona ja saunassa. Maaliin saattoi päästä vain hampaat irvessä tehdyllä työllä ja siltä Mäen treenaaminen kankaalla näyttääkin.

Hymyilevä mies on ehdottomasti viime vuosien paras suomalainen elokuva ja ansaitsee paikkansa kansainvälisen elokuvavientimme paalupaikalla. Se on elokuva rakkaudesta, suomalaisesta sisusta ja Helsingistä. Toivottavasti se auttaa viemään suomalaista elokuvaa eteenpäin niin kotimaassa kuin maailmallakin, niin tulevaisuudessa sen kaltaisia aidosti hyviä elokuvia saattaa tulla enemmänkin. Hymyilevä mies on täyden kympin elokuva, joten sen arvosana ei voi olla muuta kuin 5 / 5.

Teit meistä kauniin | SUOMI 2016 | 111min | K7

Toni Wirtasen isä kuolee pojan ollessa ala-asteikäinen, minkä vuoksi Toni muuttaa äitinsä Mervin kanssa Heinolaan. Muutamaa vuotta myöhemmin Toni tapaa koulun diskossa Antti Lautalan, joka pyytää Tonia soittamaan perustamaansa bändiin. Toni on aluksi epävarma bändissä soittamisesta, sillä on aiemmin soittanut vain kitaraa ja sitäkin vuosia sitten. Antin määrätietoisuus saa Tonin kuitenkin liittymään bändiin ja pian hän tapaakin bändin kolmannen jäsenen, Sipe Santapukin. Sipen isä ei kuitenkaan poikien bändiharrastukselle syty ja rahat kriittisen tärkeään rumpusettiin jäävät saamatta. Tämä ei kuitenkaan intohimoisia muusikonalkuja estä, vaan rummut hankitaan vaikka sitten kielletyin keinoin. Bändille keksitään nimeksi Apulanta ja Heinolan ensimmäinen punk-yhtye on nähnyt päivänvalonsa.

Teit meistä kauniin on Tuukka Temosen ohjaama ja Niisku Haapalan (Salatut Elämät) käsikirjoittama tositapahtumiin perustuva elokuva, joka valottaa suomalaisille yhden maamme menestyneimmän punk/rock -yhtyeen syntytarinaa. Elokuvaa saattaa olla haastavaa lähestyä ilman ennakkokäsityksiä ja -odotuksia, niin tunnetusta yhtyeestä on kysymys. Mutta mikäli kykenee menemään elokuvateatteriin ilman sen suurempia vaatimuksia ja muistaa sen, että kyseessä on kuitenkin elokuva, jonka todennäköinen kohderyhmä ovat yhtyeen fanit, niin koko kaksituntisesta nauttii aivan varmasti.

Sipe, Toni ja Antti suunnittelevat maailmanvalloitusta 90-luvun Heinolassa (kuva: Juha Kärkkäinen)

Tuukka Temonen on onnistunut tehtävässään tuoda Apiksen alkuaikojen haasteet valkokankaalle uskottavasti. Musiikkielokuvista saattaa helposti tulla musiikkivideoiden ja konserttitaltiointien loputon potpuri (Abba - The Movie) tai puhdas dokumentti, mutta TMK ei sellaisiin sorru. Se on tarina neljästä pojasta 1990-luvun laman Suomessa, jotka haluavat toteuttaa omaa unelmaansa musiikinteosta välittämättä siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Ohjaajana Temosen olisi ollut mahdotonta olla tarttumatta omaan tarinaansa ja olla laittamatta sitä elokuvan keskiöön, mutta tässäkin hän on onnistunut tyydyttävän hyvin. Temonen ansaitsee hatunnoston myös siitä, kuinka tietyt tosielämän tapahtumat on elokuvassa ujutettu mukaan sellaisella hienovaraisella otteella, jollaista leffassa nähdyltä nuorelta Tuukka Temoselta tuskin olisi osannut odottaa.

Tatu Sinisalo nuorena Toni Wirtasena (kuva: Juha Kärkkäinen)

Näyttelijäsuorituksista täytyy nostaa esiin nuorta Toni Wirtasta näyttelevä Tatu Sinisalo. Lähes täydellisesti Wirtasen roolin omaksuvasta Sinisalosta kasvaa elokuvan edetessä juuri se yhtyeen keulakuva, joka hänen roolinsa myös myöhemmin on ollut. Myös Roope Salminen tekee hienon suorituksen Antti Lautalana ja aiemmin jo He ovat paenneet -elokuvassa nähty Teppo Manner ottaa hienosti haltuun roolinsa yhtyeen kilttinä ja hiljaisena Sipe Santapukkina. Sinisalolle TMK on debyyttielokuva, mutta nuorukainen nousee hienosti esiin kokeneeman näyttelijäkaartin keskeltä. Parisuhteen ja yhtyeen välillä elämäänsä tasapainottelevan Tonin rooli tuo Sinisalolle takuuvarmasti töitä myös tulevaisuuden kotimaisissa projekteissa.

Elokuvassa pääfokus on ehdottomasti sisällössä ja tarinassa. Näyttelijäsuoritukset ja kohtausten rakentelu muutenkin on aika ajoin hieman kyseenalaista, mutta tämä on varmasti ollut Temosen tiedossa jo elokuvaa ohjatessaan. Apulanta on suomalaisille tärkeä ja tuttu yhtye ja sen jäsenten historia kiinnostaa varmasti myös niitä, joille yhtyeen musiikki itsessään ei olisikaan se maailman tärkein juttu. Myös 90-luvun alun ajankuva tulee elokuvassa hienosti esiin laman ja sitä seuranneiden taloudellisten huolien myötä. Kuulun itse siihen ikäryhmään, joka varttui yhtyeen ensimmäisten albumien parissa ja joilla on todennäköisesti ollut jossain vaiheessa teini-ikää "Apis -vaihe". Löyhästi tästä(kin) mahdollisesti johtuen elokuvassa on parikin hienoa kohtaa, joissa uudet sovitukset yhtyeen kappaleista menevät ihon alle kuin partaterä ja saavat ne kuuluisat kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Tällaiset tuntemukset elokuvissa ovat aina positiivinen juttu.

Teit meistä kauniin on draaman keinoin toteutettu yleisinformatiivinen kuvaus Apulannan alkuajoista ja siinä tehtävässään se onnistuu täyttämään odotukset hienosti. Cannes- tai Oscar-voittajaa elokuvasta tuskin tulee, mutta sillä ei tässä tapauksessa ole mitään väliä. Jos elokuvateatterista poistuessa tulee mieleen, että mikäli Finnkinon leffaliput olisivat halvempia, niin menisin katsomaan leffan uudestaan, niin silloin se on onnistunut tavoitteessaan. Teit meistä kauniin seisoo ylväästi uuden kotimaisen elokuvan eturintamassa ja saa arvosanan 3,5 / 5.

Kesä meni hujauksessa ja kohta on syksy. Syksy merkitsee kellastuneiden ja pudonneiden lehtien haravointia pihamaalta, rännien putsaamista ja klapien pilkkomista talven varalle. Siis jos asuu omakotitalossa, mieluiten maaseudulla.

Joillekin muille se tarkoittaa koulun alkamista ja kenties muuttoa uudelle paikkakunnalle hyvin menneiden pääsykokeiden ansiosta, onnea teille muillekin, joita tämä koskettaa!

Kun muuttaa Jyväskylästä Helsinkiin, niin elokuva- ja kulttuuri-ihmiselle se on kuin astuisi läpi Pevensien perheen vaatekaapista suoraan Narnian ihmemaahan. Tarjontaa etenkin art house- ja filmifiilistelijälle löytyy yllin kyllin. Ja täytyy näin yhden päivän kulttuurituotantoa opiskelleena todeta, että onpa täällä tarjolla paljon muutakin, kun vain osaa etsiä.

Tämän postin aiheena on kuitenkin perjantaina alkanut 26. Espoo Ciné ja siellä tähän asti näkemäni elokuvat. Vajaan kuukauden päästähän pyörähtää käyntiin myös Helsingin oma Rakkautta & Anarkiaa -elokuvajuhla eli viralliselta nimeltään Helsinki International Film Festival, joka järjestetään jo 29:n kerran. Mutta siitä tuonnempana, nyt Tapiolaan!

One Man And His Cow (La Vache) | RANSKA | 2016

Fatah (Fatsah Boyahmed) on algerialainen pienviljelijä, jolla on unelma. Fatah on nimittäin äärettömän ylpeä Jacqueline -lehmästään. Niin ylpeä, että sukulaiset ja kadunmiehet, vaimosta puhumattakaan, ovat ajoittain sitä mieltä, että Fatah voisi yhtä hyvin mennä naimisiin lehmänsä kanssa. Niin rakas eläin miehelle on.

Fatahin onnenpäivä koittaa, kun vuosien hakemisen tuloksena hän ja Jacqueline saavat kutsun Pariisin Maatalousnäyttelyn kilpailuun. Vähävaraisena miehenä Fatah joutuu turvautumaan tuttaviensa apuun matkan järjestymiseksi, eikä hänen kaunis vaimonsa Naïma (upea Hajar Masdouki) varsinaisesti hypi riemusta kuullessaan, että mies lähtee lehmänsä kanssa kaksin kohti Pariisia - apostolin kyydillä - ja jää vielä velkaa appiukolleen. Alkaa tuhansien kilometrien ja kymmenien päivien mittainen tapahtumarikas matka, jota seurataan niin Ranskan televisiossa kuin Fatahin kotikylässäkin.

Kuten useissa road movie -tyylisissä elokuvissa, myös La Vache'ssa ilmiö on matka itsessään, ei niinkään perillä mahdollisesti odottava mammona. Ohjaaja Mohamed Hamidi on aikaisemminkin tarttunut aiheeseen vuonna 2013 kuvattuaan isänsä luokse Algeriaan mopolla matkaavan Faridin tarinaa elokuvassa Homeland. Tälläkin kertaa tarinaa lähestytään komedian keinoin ja millä tavalla! Niinkin oudolta, kuin miehen ja lehmän Via Dolorosa kohti Pariisia kuulostaakin, on Hamidi onnistunut nostamaan matkan varrelta sellaisia tapahtumia esiin, jotka saavat katsojan samaan aikaan nauramaan, itkemään ja olemaan täysin hieman reppanalta vaikuttavan Fatahin puolella.

Suuren kunnian elokuvan komeasta toteutuksesta saa myös Fatsah Boyahmed, jonka näyttelemä päähenkilö on yksi samaistuttavimmista, aidoimmista ja lämminhenkisimmistä hahmoista, joita olen hetkeen valkokankaalla nähnyt. Hänessä tiivistyy kaikki se, mikä La Vache'ssa on hyvää: hauskuus, aitous ja periksiantamattomuus. Myös kulttuurien väliset erot Algerian ja Ranskan välillä tulevat elokuvassa esiin, mutta varsin kepeällä tavalla.

La Vache voisi välittömästä olla Espoo Cinén suosikkielokuvani, ellei se olisi vasta ensimmäinen jonka täällä näen. Siitäkin huolimatta se ansaitsee taitavasti tehtynä komediana arvosanan 4 / 5.

Back To Mom's (Retour Chez Ma Mére) | RANSKA | 2016

Joskus aikuisten maailmassa elämä ei mene niin kuin sen haluaisi menevän. Etenkin yrittäjillä elämä saattaa olla usein pienestä kiinni ja toisinaan yrityksiä kaatuu ja ajautuu konkurssiin. Kuinka pitkästä urasta yrittäjänä selvitään? No muuttamalla äidin luokse tietysti! Juuri näin nerokkaasti toimi Stephanie (Alexandra Lamy) ja pääsipä vielä yöpymään lapsuutensa huoneeseen, josta rakas äiti (Lumiere- ja Cesar-palkittu Josiane Balasko) tietää ja osaa tulla joka aamu hyvissä ajoin herättelemään aamupalalle. Ja kun veli ja sisko aviomiehineen ovat tulossa illalliselle, niin mikäs siinä on keski-ikäisen naisen ollessa. Très bon!

Kun aloittaa puoliksi raskalaisella komedialla, jossa käydään Marseillessa, niin miksei jatkaisi samalla linjalla? Tällä kertaa ollaan kuitenkin alusta loppuun saakka Marseillen kesäisessä helteessä, kieli on alusta loppuun ranska, eikä komediakaan ole pelkkää komediaa, vaan joukkoon saadaan työnnettyä myös perhedraamaa ihmissuhdekoukeroineen ja romansseineen. Myös sisarusten välinen riita nähdään, onhan kyseessä aikuisten ihmisten perheillallinen ja lapsuuden auvosta on vierähtänyt jo yksi jos toinenkin tovi.

Eric Lavaine on ranskalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, joka on ilmeisen ihastunut komedioihin. Vaikkei hän mikään Jacques Tati ehkä olekaan, on hänelläkin kyky saada puolentoista tunnin elokuvaan kylliksi riemua, surua ja onnea, jotta elokuvan jaksaa loppuun asti katsoa ja sen parissa viihtyykin. Lievän sekavuutensa vuoksi ei mikään mestariteos, mutta tyylilleen uskollinen ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Lavaine kannattaa myös nimenä painaa mieleen. 3 / 5.

The Here After (Efterskalv) | RUOTSI, PUOLA, RANSKA | 2015

John (Ulrik Munther) oli vasta lapsi tehdessään väkivaltarikoksen ja joutuessaan sen vuoksi laitokseen. Vapautuessaan John olisi valmis aloittamaan normaalin elämän ja unohtamaan menneet. Todennäköisyys tällaisen toteutumiseen pienessä ruotsalaiskylässä on kuitenkin häviävän pieni ja sen saa Johnkin hyvin pian huomata. Vaikka hän olisi unohtanut, ihmiset eivät ole.

Efterskalv on ruotsalaisen Magnus von Hornin esikoispitkä ja mikäli mies päättää elokuvantekoa jatkaa, niin rima on totisesti asetettu korkealle. Elokuvassa nähdään niin staattista ja paikallaan olevaa kameraa käsittämättömine kuvakulmineen, että jo se itsessään saa katsojan ahdistumaan ja puristamaan penkin käsinojia. Kun kyseessä on psykologinen draama, jossa kaiken lisäksi puhutaan hyvin lyhyesti ja näyttelijätyö on vähäeleistä ja kuitenkin tarvittaessa räjähtävää, niin elokuvaa ei yksinkertaisesti voi estää menemästä ihon alle. Jännite kasvaa koko elokuvan ajan ja kun ratkaisun hetki viimein koittaa, niin katsoja ei voi olla tuntematta jotain. Ei vain voi.

Koulukiusaaminen on vakava ja ajankohtainen aihe, johon von Horn on tarttunut nerokkaalla ja sokeeraavalla otteella. Myös ensimmäisen elokuvaroolinsa näyttelevä Ulrik Munther ansaitsee Guldbagge -ehdokkuutensa. Efterskalv putsasi käytännössä pöydän Guldbagge Awardseilla, sillä se vei nimiinsä niin Parhaan Elokuvan, Parhaan Ohjauksen kuin Parhaan Miessivuosankin palkinnon Ruotsin elokuva-alan gaalaillassa. Toivottavasti elokuva saataisiin Suomessakin laajempaan levitykseen, sillä se on kotimaisen Valkoisen Raivon ohella yksi viime aikojen pysäyttävimmistä koulukiusaamista käsittelevistä elokuvista.

Magnus von Hornin esikoiselokuva on hyytävä ja nousee Espoo Cinén parhaimmistoon ja ansaitsee arvosanan 5 / 5.

---

Näin tällä kertaa. Espoo Ciné jatkuu huomenna ja mikäli aikaa on, niin ainakin Espoon Kulttuurikeskuksessa esitettävät Macadam Stories, ikinuoren Maggie Smithin tähdittämä The Lady In The Van, sekä lounasaikaan Keskuksen Louhisalissa esitettävä klassikkoanimaatio Persepolis.

Nyt on aika kumota olut naamariin ja lähteä junailemaan kohti yöpuuta, sillä aamulla on taas koulupäivä. Au revoir!

Kesä senkun etenee, sade piiskaa peltoja ja mikä parasta: elokuvat pyörivät kaikesta tästä huolimatta!

Tulin valituksi opiskelemaan kulttuurituotantoa Metropolia Ammattikorkeakouluun. Mitä sitten? No sitä sitten, että todistin juuri itselleni, ettei 27-vuotias ole liian vanha heittäytymään johonkin uuteen ja tuntemattomaan ja ennen kaikkea vaihtamaan alaa. Helsinkiin muuttamisen aiheuttaman alkujärkytyksen jälkeen asiat alkavat loksahtaa pikkuhiljaa paikoilleen ja huolimatta opiskelijoiden surkeasta asuntotilanteesta, onnistuin saamaan kohtuuhintaisen soluhuoneen kohtuullisella etäisyydellä Helsingin keskustasta ja ennen kaikkea kampukseltani. Asiat järjestyvät siis, peruna kerrallaan.

Mutta ennen kuin kulttuurituottajan hommia voi lähteä opiskelemaan, niin täytyyhän niistä hankkia myös hieman kokemusta etukäteen. Voi sitten ensimmäistä tapahtumatuotantoa suunniteltaessa ylpeänä todeta, että "Minäpä olen tehnyt kaikki nämä virheet jo aiemmassa elämässäni". Toimin siis niin taiteellisena johtajana, kuin vastaavana tuottajanakin minikokoisessa elokuvatapahtumassa kotiseudullani Kyyjärvellä. Kyyjärven Kinoviikko järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa ja kuten arvata saattaa, uuden kulttuurimuodon istuttaminen ja juurruttaminen pienelle pohjoisen Keski-Suomen paikkakunnalle ei käy ihan hetkessä.

6.-9.7. järjestetyn elokuvatapahtuman kattojärjestönä toimi Keski-Suomen Elokuvakeskus ja tärkeimpänä yhteistyötahona Kyyjärven Kunnan Kulttuuritoimi. Täytyy heti kärkeen todeta, että kun minulle lätkäistiin vastuu tapahtuman tuottamisesta, niin niskassani oli jo valmiiksi pääsykoerallin vuoksi sen verran paljon asioita, että suostuin sulasta hulluudesta - ehkä myös rakkaudesta elokuvaa ja kotiseutuani kohtaan. Mutta jälkikäteen ajateltuna se kannatti, sillä tilaratkaisut Nuorisotalo Rientolan sekä Mikojanin Linnan suhteen eivät olisi voineet olla toimivampia. Positiivista täyteen buukatulla markkinaviikolla oli myös se, että vaikka käsinpoimimieni elokuvien katsomot eivät täyttyneetkään kuin Sodiksessa tai R&A:ssa, niin kaikki jotka kävivät, olivat tyytyväisiä näkemäänsä ja tämä on merkittävä asia tulevaisuuden kannalta. Nyt elokuvan siemen on istutettu Kyyjärvelle ja tulevan syksyn ja talven aikana sitä tulee kastella ja antaa maineen kasvaa. Voisin lyödä vaikka vetoa, että huikea 93:n kävijän ennätys tulee ensi vuonna lyödyksi.

Kyllä täällä kelpaisi elokuvia pyöritellä toistekin (kuva: Teemu Kauppi / KSEK)

Huomasin - mopatessani Rientolan salin lattiaa Angry Birdsin jälkeen - että tämä hommahan on aivan mahtavaa! Minusta se on hyvä merkki kun ajatellaan, että reilun kuukauden päästä aloitan opinnot, joiden päätyttyä tarkoitus olisi tuottaa Kinoviikon kaltaisia tapahtumia ihan palkkatyön alaisuudessa. Ei pidä ymmärtää väärin, pidän nykyisestäkin työstäni melko paljon. Pidän työyhteisöstäni ja asiakkaistanikin. Tuollainen leffahulluttelu ja sen tartuttaminen muihin nyt vain sattuu tuntumaan aivan parhaalta jutulta. Ja kuten sanoin tapahtuman aikana niin KSEKin maakuntavastaavalle kuin Viiden Kunnan Sanomien toimittajallekin: Henkilökohtaisesti minua ei kiinnosta tippaakaan, onko esittämäni elokuva loppuunmyyty. Suuremman tyydytyksen saan siitä, että ne ketkä näytökseen saapuivat, poistuvat sieltä hymy huulilla ja uutta elämystä rikkaampina.

Festarivieraille tarjoiltiin munkkikahvien ohessa myös asiantuntevia alustuksia - Tässä Speden Näköradiomieheen
(kuva: Teemu Kauppi / KSEK)

Hienointa oli kuitenkin huomata se, kuinka yksin tuottaja voi halutessaan hommassaan olla. Kyyjärvellä tällaista huolta ei ollut ja noh, suurin kiitos ja vuoden talkoolainen -palkinto menee ainakin tästä tapahtumasta omille vanhemmilleni. Myös KSEKiltä ja Kyyjärven kunnalta saatu "vapaat kädet" -luotto lämmitti mieltä ja pahimmistakin sudenkuopista selvisi, kun muisti että helvetti, minullahan on täysi taiteellinen vapaus tehdä tätä hommaa, tämä on minun tapahtumani. Hienojen ihmisten kanssa on hieno tehdä töitä. En varmasti lopeta näitä hommia - ikinä!

Tällaista tällä kertaa. Tässä vielä tapahtuman ohjelma, ensi kerralla alan kahlaamaan läpi Sodiksen leffatarjontaa ainakin yhden elokuvan verran. Törmäillään!

6.7.2016

Angry Birds | USA / SUOMI 2016 | 97min | DCP

7.7.2016

Lyhytelokuvia Keski-Suomesta | SUOMI 1945 / 1958 | 60min | 16mm

KAVI Klassikko: Niskavuoren Naiset | SUOMI 1938 | 84min | DCP

8.7.2016

Näköradiomiehen Ihmeelliset Siekailut | SUOMI 1969 | 87min | 16mm

Mandariinid - Mandariinit | VIRO / GEORGIA 2013 | 87min | DCP

9.7.2016

Nälkämaan Sampo | SUOMI 2016 | 99min | DCP

Toukokuun ensimmäiset päivät ovat takana ja tänään pääsi jo avaamaan shortsikauden toden teolla, rohkeimmille oli tarjolla jopa auringonottokeliä. Itse selvisin kierroksella frisbeegolfia - shortseissa ja hihattomassa paidassa. Huomenna pääsee aloittamaan myös rantalentopallokautta ja koska koko loppupäivä meneekin sitten vähän paremmassa seurassa, on kirjoitushommat ajoitettava jälleen yövuoroon.

Sodankylän Elokuvajuhlat vilautti lisää paljasta pintaa ohjelmistonsa tiimoilta ja tekijävieraidenkin osalta peli on saatu avattua. Koska Sodikseen on kuitenkin vielä yli kuukausi aikaa, niin keskitytäänpä tällä kertaa hieman paikallisempiin juttuihin. Keski-Suomen Elokuvakeskus nimittäin tuo Jyväskylän elokuvakevääseen raikkaan kansainvälisen tuulahduksen Valotus -elokuvafestivaalin muodossa. Tapahtuma järjestetään ensi viikolla (!!!) - tarkemmin 13.-14.5. ja tapahtumapaikkana on Kampus Kinon kävijöille tällä kaudella tutuksi tullut Valjakka -auditorio JAMKin Rajakadun kampuksella.

Credit: Keski-Suomen Elokuvakeskus ry

Valotus -festarin paino on kansainvälisyydessä ja tapahtuman kuusi elokuvaa tulevat peräti viidestä (5) eri maasta. Valtavirtaelokuvien ulkopuolelta tulevat teokset tuovat mukavaa vaihtelua supersankarielokuvien, hömppäkomedioiden ja Angry Birdsin hallitsemaan kesäkauteen. Kuusi elokuvaa on sen verran pieni otos, etten aio valehdella ja poimia "täkyjä" ohjelmistosta vaan, parhaan tietoni mukaan, perustella miksi jokaisen vähänkään elokuvista välittävän tulisi keskittää kaikki energiansa siihen, että istuu perjantai-illan ja koko lauantai-päivän Rajakadulla sen sijaan, että katsoisi esimerkiksi pubissa lätkän MM-kisoja.

Vaikka Moskovassa ja Pietarissa luistellaankin maailmanmestaruusmitaleista Ettani tiukasti ylähuulessa, niin 13.5. ja 14.5. pelataan vielä alkusarjan pelejä ja esimerkiksi perjantaina Suomileijonat eivät ole lainkaan kaukalossa. Lauantaina Suomi pelaa Ranskaa vastaan jo puoliltapäivin, joten kolmannen erän skippaaminen riittää siihen, että ehtii itselle ja kaverille lipun päivän näytöksiin ostaa.

Perjantain ehdoton timantti on tietysti USA - Unkari, joka sekin ehtii hyvin loppua ennen iltaseitsemää, kun festivaalin avauselokuvana nähtävä Tarina Rakkaudesta ja Pimeydestä (2015) pyörähtää käyntiin. Oscar-voittaja Natalie Portmanin (Black Swan) esikoisohjaus käsittelee 40- ja 50-lukujen Jerusalemissa varttuneen pojan matkaa sodan keskeltä kirjailijaksi sekä hänen äidistään, joka painii omien ongelmiensa kanssa. Elokuva on puhuttu hepreaksi, joten jo pelkästään Portmanin kielitaidosta nauttimisen vuoksi kannattaa ottaa suunnaksi Kauppakadun sijaan Rajakatu.

Avajaisilta jatkuu toisen näyttelijästä ohjaajaksi heittäytyneen tähden - Ryan Goslingin (Drive, The Notebook) esikoisohjaustyö Lost River (2014). Toisin kuin Portman, Gosling malttaa pysytellä koko elokuvan ajan kameran toisella puolella. Fantasiakauhun pääosissa nähdään mm. iki-ihana Saoirse Ronan (Brooklyn) ja elokuvan on kuvannut esimerkiksi Gaspar Noén luottokuvaajana tunnettu Benoït Debie, joten myöskään Goslingin ohjausdebyyttiä tuskin kannattaa jättää katsomatta.

Lauantai on Valotuksen pääpäivä, kun vuorossa on peräti neljä hienoa elokuvaa eri puolilta Eurooppaa. Päivän polkaisee käyntiin meillä jo Kino Metson 10-vuotisjuhlanäytöksessä nähty islantilainen Hrútar - Pässit (2015). Grímur Hákonarsonin ohjaama elokuva islantilaisessa pikkukylässä asustelevista ja toisistaan etääntyneistä veljeksistä vangitsee katsojan puoleksitoista tunniksi penkkiinsä verkkaisesti etenevän tarinan ja Islannin henkeäsalpaavien maisemien avulla. Pässit palkittiin viime vuonna mm. Cannesin Elokuvajuhlilla.

Kun pässiveljekset ovat - toivottavasti - saaneet riitansa sovittua, on aika vaihtaa kieltä islannista suomeen. Arto Halosen (Sinivalkoinen Valhe, Isänmaallinen Mies) tuorein teos Valkoinen Raivo kertoo Laurista, joka koki lapsuudessaan koulukiusaamista ja oli sen myötä vähällä toteuttaa massamurhan kostona kaikille häntä kaltoin kohdelleille. Koulukiusaaminen on alati ajankohtainen ja ihmisiä puhuttava aihe ja elokuvan jälkeen yleisöllä on mahdollisuus jäädä keskustelemaan aiheesta asiantuntijakaartin johdolla.

Rajakadun lauantai-ilta jatkuu virolais-georgialaisella sotadraamalla Mandariinid (2013). Parhaan Vieraskielisen Elokuvan Oscar-ehdokkuudella huomioitu teos kertoo kahdesta miehestä, jotka jäävät keräämään mandariinisatoa Georgian sodan keskellä vuonna 1992. Jotta katsojan ei tarvitse seurata puoltatoista tuntia pelkkää hedelmien poimintaa, ilmestyy miesten oven taakse kaksi eri puolilla sotivaa, haavoittunutta sotilasta. Zaza Urushadze kuvaa elokuvassaan komeasti niin sodan mielipuolisuutta, kuin ihmisten suvaitsevaisuuttakin.

Festivaalin päättää niin ikään Oscar- ja Golden Globe -ehdokas, Cannes -palkittu draama suoraan Turkista, kun Valjakka -auditorion kankaalle heijastetaan Deniz Gamze Ergüvenin käsikirjoittama ja ohjaama Mustang. Elokuva kertoo koskettavan tarinan viidestä sisaruksesta, jotka joutuvat kohtaamaan nyky-Turkissakin ajankohtaisen vaimotehtaan kurjuuden. Tytöt kuitenkin tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan selviytymään koettelemuksista, joita epätasa-arvoinen maailma heille tarjoilee. Elokuva sisaruudesta päättää hienolla tavalla Valotus -festivaalin komean viikonlopun.

---

VALOTUS -Elokuvafestivaali Jyväskylän ammattikorkeakoulun Valjakka -auditoriossa siis 13.-14.5. Koko ohjelma ja lisätietoja lipuista sun muusta yhtä tärkeästä löytyy TÄÄLTÄ. Saavu paikalle, lupaan ettet pety!

Kevät on hienoa aikaa. Ennakkotehtäviä, lopputenttejä, ylioppilaskirjoitukset, opinnäytetyön palautukset... Kaikki pyörii suorittamisen ympärillä, joten välillä on hyvä hypätä pois oravanpyörästä ja rauhoittua - mieluiten elokuvan avulla. Vaikkakin, ilmeisesti jatkossa saan rauhoittua myös metsien poluilla, mikä on enemmän kuin tervetullutta!

Tänä tiistaina rauhoituin kuitenkin sen ensimmäisen - siis elokuvan - parissa. Mainio seura sai mainion elokuvan tuntumaan entistäkin mainiommalta, mutta yritän silti pitää pohdintani mahdollisimman neutraalina - niinpä niin... Joka tapauksessa kävin katsomassa elokuvan, joka voitti Parhaan Vieraskielisen Elokuvan Oscarin helmikuun lopulla ja sitä ennen se palkittiin myös Golden Globe -gaalassa. Elokuva on Son of Saul - Saul fia.

Son of Saul - Saul fia (Unkari 2015)

Saul Auslander (Géza Röhrig) on vanki Natsi-Saksan tuhoamisleirillä vuonna 1944. Saul kuuluu sonderkommando -nimiseen ryhmään vankeja, joiden tehtävänä on hävittää kaasukammiossa teloitettuja juutalaistovereitaan krematoriossa ja sen jälkeen lapioida heidän maalliset jäännöksensä jokeen. Eräänä päivänä Saul kokee jonkinlaisen valaistumisen, kun kammiossa menettää henkensä pieni poika. Saul haluaa pelastaa pikkupojan krematoinnilta ja järjestää hänelle kunnolliset hautajaiset samalla, kun hänen vankitoverinsa suunnittelevat vastarintaa ja pakoa leiriltä.

László Nemes on unkarilaisohjaaja, jolle Saul fia on esikoispitkä ohjaustyö ja täytyy sanoa, että tämän vajaat pari tuntia kestävän teoksen myötä hän nousee yhdeksi mielenkiintoisimmista eurooppalaisista ohjaajista tällä vuosituhannella. Se, kuinka Nemes kertoo ja kuvaa holokaustin ja tuhoamisleirien kauhuja, on alusta loppuun saakka riipivää ja intensiivistä. Kerronta pitää katsojan paikoillaan lopputekstien viimeiseen ruutuun asti, vaikkei olekaan mikään erikoistehosteilla mässäilevä toimintapläjäys.

Saul fian komeus piilee tarinan ja voimakkaan päähenkilön ohella kuvauksessa ja äänisuunnittelussa. Tapa, jolla Mátyás Erdély kuvaa elokuvan ja kuinka hän yhdessä Nemesin kanssa rajaa kuvakerronnan päähenkilö Sauliin, on kerrassaan uskomatonta. Surroundina ympäriltä kantautuvat puheet, kolahdukset, kilahdukset, räjähdykset ja kaikki - KAIKKI - äänet luovat komean illuusion siitä, että katsoja olisi mukana tapahtumien keskiössä. Se, että kaikki tapahtuu ympärillä saa aikaan uteliaisuuden virran ja välillä ihan ärsyttää, kun ei ole varma kuuluuko jokin keskustelu kolme penkkiriviä alempaa salista VAI kuuluuko se elokuvaan. Lisäksi unkarin kieli on sen verran lähellä suomen kieltä, että jotkin sanat kuulostavat naurettavan tutuilta.

Géza Röhrig saa Saul fiassa ruutuaikaa enemmän, kuin kukaan pääosanäyttelijä 2000-luvulla osaisi edes toivoa

Kun mietin holokaustista ja natsien leireistä kertovia elokuvia, niin mieleeni tulee kaksi esimerkkiä: Steven Spielbergin vuoden 1993 mestariteos Schindlerin Lista, sekä Peter Solanin slovakkiklassikko Boxer a Smrt vuodelta 1963. Ensimmäisessä Liam Neesonin esittämä Oskar Schindler pelastaa tuhansia juutalaisia keskitysleiriltä rahan avulla. Toisessa Stefan Kvietik nyrkkeilee itsensä vapaaksi keskitysleirin kauhuista pieksemällä leiriä johtavan natsiupseerin. Saul fia ei romantisoi juutalaisten kokemuksia leireillä, eikä siinä anneta armoa saksalaisten toimesta. Itse asiassa Saulin sonderkommando-toverienkin kesken vallitsee julma viidakon laki, jossa heikot jäävät jalkoihin. Saul ei ole viisas tai rikas kuten Oskar Schindler, eikä vahva ja nopea kuten Kvietikin esittämä Jan Kominek. Hän on tavallinen unkarilaismies, joka haluaa ennen kuolemaansa tehdä jotain merkityksellistä ja arvokasta. Ja juuri sen Géza Röhrig toteuttaa debyyttielokuvassaan esimerkillisesti.

Saul fia on elokuva, joka pyrkii viemään katsojan ajankuvauksellisesti ja autenttisesti tapahtumien keskelle, suoraan tuhoamisleirin ytimeen. Se onnistuukin toteutuksessaan hyvin ja kuten jo sanoin, etenkin elokuvan tekninen toteutus on jotain hyvin uniikkia. Kun mietitään, että elokuvan budjetti oli alle miljoona euroa ja se kuvattiin kuukaudessa, niin se voidaan helposti nostaa klassikkoelokuvien joukkoon. Vain se tosiasia, että holokausti ja natsien hirmuteot olivat niin käsittämättömiä ja koko toisesta maailmansodasta on niin kauan aikaa, tekevät kokemusten sanoittamisen ja esittämisen kuitenkin mahdottomiksi. Silti elokuva onnistuu tavoitteessaan saada katsoja ajattelemaan ja tuntemaan ja järkyttymään ja sen takia Saul fia jääkin elämään yhtenä suosikkielokuvistani. Kaiken lisäksi elokuva loppuu raskaasta aiheestaan huolimatta tavalla, joka jollain symbolisella tavalla saa uskomaan siihen, että kaikkein synkimmälläkin hetkellä voi pysähtyä ja hymyillä.

Saul fia ansaitsee - Oscarin ja Golden Globen ohella - arvosanan 4 / 5.

Tilaa: Blogitekstit ( Atom )

Pages

Yön pimeydessä

Navigation Menu

Loppuviikon leffatärppejä: Teeman Elokuvafestivaali 2016

Sotahomma: Hacksaw Ridge

Hacksaw Ridge - Aseeton sotilas | AUSTRALIA / USA 2016 | 131min | K16

Kaikkien aikojen isänpäiväelokuva: Isäni Toni Erdmann

Metropolis 90 vuotta!

R&A16: Maggie's Plan

Maggie's Plan | USA 2015 | 98min | K7

Syyssatoa: Hymyilevä Mies

Hymyilevä mies (The happiest day in the life of Olli Mäki) | SUOMI / RUOTSI / SAKSA 2016 | 96min | K7

Syyssatoa: Teit Meistä Kauniin

Teit meistä kauniin | SUOMI 2016 | 111min | K7

Espoo Ciné - Osa 1

One Man And His Cow (La Vache) | RANSKA | 2016

Back To Mom's (Retour Chez Ma Mére) | RANSKA | 2016

The Here After (Efterskalv) | RUOTSI, PUOLA, RANSKA | 2015

Kesäfiiliksiä ja Tuottajan Duuneja

Sodankylän huipennus!

Torstai toivoa täynnä - Myös Sodiksessa

Sodankylä - tiistai ja keskiviikko

Tehtävä Sodankylä - Aamu 1

Leffahulluja kesäkuulumisia

Kevätpörriäinen: Valotus 2016

Kevätpörriäinen: Son of Saul - Saul fia

Son of Saul - Saul fia (Unkari 2015)

Sodankylän Elokuvajuhlat: Ensimmäiset paljastukset!