Archive for 2013

Home Archive for 2013

Pakkasta, loskaa, lisää loskaa, hieman lisää pakkasta, ykskaks karmiva paukkupakkanen... Kaipa tämä vielä tasaiseksi talveksi jossain vaiheessa muuttuu, mikäli ei, niin olkoot!

Puhutaanpas hetki mykkäfilmeistä. Kyllä, puhutaan mykkäfilmeistä, joissa ei puhuta mitään, vaan joissa pianomusiikki soi ja, mikäli hyvä tuuri osuu kohdalle, kohtausten kesto on maksimissaan minuutti. Olen aiemmin katsellut ja hieman ihaillutkin Buster Keatonin, Charlie Chaplinin, sekä Stan Laurelin ja Olivier Hardyn kaltaisia taiteilijoita, jotka tekevät tilannekomiikasta tyylikästä ilman sanan säilää. Viime yönä syvensin tietämystäni vahingossa (tästä saan kiittää iCheckMovies.comia), kun satuin löytämään listan, johon oli listattu 1895 vuodesta alkaen elokuvia, jotka kaikkien tulisi nähdä. Tutustuin listan avulla herraan nimeltä Georges Méliès, sekä Lumièren veljeksiin, Augusteen ja Louisiin. Lumièren veljesten minuutin mittainen L'arrivée d'un train à La Ciotat (1895) oli jo peruskoulun leffakurssilta tuttu, Maailman ensimmäinen "elokuva". Pätkässä kuvataan junan saapumista Ciotat'n asemalle, sekä ihmisten nousemista junaan sekä siitä pois. Siitä kaikki siis alkoi; Ilman Lumièren junansaapumisvideoa ei olisi Avataria tai Jurassic Parkia, melko pysäyttävää. Veljekset tekivät myös pätkän La sortie des usines Lumiére (1895), joka oli ensimmäinen yleisölle esitetty elokuva.

Georges Méliès taas kuuluu kerronnan ja erikoistehosteiden pioneereihin. Hän mm. keksi trikkikuvauksen (vahingossa) ja sai sen avulla aikaan sellaisia lyhytelokuvia, joiden katsominen 110 vuotta myöhemmin pakottaa nostamaan hattua, tai ainakin ostamaan hatun jota nostella. Hän myös rakensi ensimmäisen elokuvastudion ja oli todella innovatiivinen ja vei elokuvantekoa ja erikoistehosteilla leikkimistä eteenpäin käsittämättömän paljon. Olen tässä viimeisen vuorokauden aikana katsonut n. 10 Méliès'n lyhytelokuvaa, kuten Le voyage dans la lune (Matka Kuuhun, 1902) ja Le voyage à travers l'impossible (1904). Näiden katsominen saa jo hämmästelemään sitä, kuinka taitava Méliès oli editoijana ja elokuvantekijänä. Jos vuonna 1902 kaveri kykenee ampumaan ihmisiä ohjuksella Kuuhun siten, että se ohjus osuu kuu-ukkoa silmään ja että ihmiset kykenevät yöpymään Kuussa ilman ongelmia, on se minusta aika huikeaa tarinaniskentää. Myös se, että Le voyage à travers l'impossiblessä vuonna 1904 on saatu mustavalkofilmiin värit, herättää kunnioitusta.

Käsittämätöntä kuinka parin minuutin mykkäpätkistä saa iloa ja kuinka ne laajentavat näkemystä elokuvan maailmasta. Taidan tästä lähtien katsoa vain ennen vuotta 1960 tehtyjä elokuvia, koska viimeisten viikkojen kokemuksella täytyy myöntää, että ne ovat monessa suhteessa paljon parempia, kuin tämän vuosisadan "taideteokset". Tietty näin vuodenvaihteen ja Oscar-gaalan lähestyessä täytyy myös palata nykyaikaankin toviksi, mutta ennen sitä, sekä sen jälkeen, hieman ranskalaista laatuelokuvaa 110 vuoden takaa, hyvää yötä!

Matka Kuuhun (1902)

Ulkona kirkas talvinen pakkaspäivä, minulla vapaata ja hetki aikaa istua alas, istunpa siis.

Veronpalautukset lopsahtivat tänään suomalaisten tileille. Radiossa, telkkarissa ja sosiaalisessa mediassa on hehkutettu ja käyty jokavuotista keskustelua siitä, miten ihmiset palautuksensa sijoittavat. Ei kenellekään ole tullut mieleen, että kaikki EIVÄT saaneet palautuksia, vaan joutuvat sen sijaan makselemaan mätkähdyksiä takaisin Valtiolle. Vaikka itse jäinkin "voitolle" reilut 250 euroa, ajatukseni on luonanne, oi väärinymmärretyt ja sorretut! Veronpalautuksissahan kyse on siitä, että asianomistaja on maksanut Verohallinnolle liikaa veroja edellisenä vuotena. Mätkyissä taas, varsin loogisesti, peritään lisäveroa. Eli mitä tarkemmin olet tulosi ja menosi ja verosi osannut tasapainottaa veroprosenttiisi nähden, sitä lähempänä nollaa tämä palautus/mätkäys kohdallasi on. Mukava huomata, että olen ainakin parina viime vuonna ollut lainkuuliainen kansalainen ja kantanut ylimääräisiäkin korsia valtion huojuvaan kekoon. Ehkä ensi vuonna osuu lähemmäs nollaa, tai siis tänä vuonna.

Mitenkä minä sitten käytän veronpalautukseni? Yleensä asetan joululahjaostoksilleni veronpalautuksen mukaisen hintakaton. Viime vuonna tällainen temppu olisi vain tullut hieman kalliiksi, sain nimittäin takaisin Valtiolta lähes 1500 euroa, sori sukulaiset jos ei näkynyt lahjoissa! Tänä vuonna tuo rapiat 250e on ihan hyvä hintakatto, kun ottaa huomioon, että lahjoja menee avopuolisolle, kummipojalle, pikkusiskolle kuin äidille ja isällekin. Vuosien aikana listalta on tippunut joko luonnollisista tai luonnottomista syistä ihmisiä pois, jatkossa suunta lienee samanmoinen, ostan siis vain harvoille ja valituille lahjuksia, muut saavat joulukortin. Joulukortti! Niitä lähteekin sitten hieman enemmän... Vuosittain olemme rouvan kanssa lähetelleet n. 15-20 korttia ja suunta on ylöspäin, tänä vuonna 25 lienee realistinen määrä. Tämäkään ei hirveän paljon vielä ole, olen kotona asuessani kokenut jouluja, jolloin kuoriin läimitään päälle 50 korttia, kauimmaiset Amerikkoihin saakka, hullun hommaa mutta ajatuksena tietysti mitä jaloin...

Tein tuossa vielä hetki sitten joulusiivousta itseni kanssa. Avokin ollessa luennolla tai töissä on hyvä siivota, koska silloin ketään ei ole tiellä hyysäämässä. Tätä ei nyt sitten pidä käsittää väärin, rakastan kanssani asuvaa taiteilijatyttöä kovasti, mutta siivoamisen kanssa olen aina saanut parhaan lopputuloksen aikaiseksi, kun pääsen heilumaan omassa rauhassani. Mattoja viedessäni taloyhtiön siivoojamamma sattui yhtä aikaa tontille ja totesi olevansa iloinen siitä, että miehiäkin näkee "noissa touhuissa". Noissa touhuissa?! Teki mieli sanoa rouvalle, että niinpä jäisi tämäkin homma tekemättä, ellen minä sitä meillä tekisi. Ja rehellisesti, mieheksi tykkään kotitöistä ehkä hieman enemmän kuin yleisellä tasolla olisi tarvetta, se johtanee juurensa kotikasvatukseeni, kuten yllättävän moni muukin positiivinen luonteenpiirteeni.

Otsikko oli "miehen työ", juuri tämän kotitaloustyö-asian takia. Kun tämän kotihoidontuen tiimoilta on ollut paljon asiaa ja puhetta siitä, kuka sinne kotiin sitten jää lapsia hoitamaan, niin täytyy ihan rehellisyyden nimessä sanoa, että minä jäisin. Kuvitelkaa nyt mitä benefittejäki siinä olisi! Emäntä on päivät töissä ja minä Kalle Nikolain tai Mirja Maarian (avopuolisolleni huomautus jos luet tätä ja korvistasi nousee savua: nämä ovat VAIN esimerkkinimiä) kanssa kotona leikkien ja leffoja katsellen, aivan mahtavaa. Ja sitten se benefit, kun yö saa ja vaavva heräilee syömään klo 2:28, minä voin sanoa tehneeni jo osuuteni päivän työstä ja käännän kylkeä, kun rouva joutuu tukka takussa nousemaan sängystä tyydyttämään jälkikasvumme kyltymätöntä nälkää. Mainiota pelinlukutaitoa!

Olipas taas, veroja ja siivousta. Jos ottaisi ihan vain huvin vuoksi pari peliä Fifa14:sta ennenkuin lähden käymään työmaalla ja salitreenillä. Itsenäisyyspäiväkin lähestyy joten jotka ette vielä ole ehtineet, niin käykääpä sijoittamassa pari euroa veronpalautuksistanne sinivalkoisiin kynttilöihin, niin minäkin vielä tänään teen. Ja Tuntematon tulee ihan hyvään aikaan, olen 6.12. yövuorossa joten... Lopettakaa se vikinä!

Arrivederci!

Ihan ensiksi täytyy täsmentää, että tällainen laajempi elokuvaharrastaminen kohdallani on kestänyt vasta vuoden päivät, ehkä hieman pidempään. Tätä ennen olen toiminut kuten suuri osa tuntemistani ihmisistä, eli katsellut vain hehkutetuimpia uutuuksia. Esimerkiksi Kummisedät näin vasta viime vuoden marraskuussa (hävettää tunnustaa tällaista...), enkä ollut nähnyt ainuttakaan Marilyn Monroen elokuvaa (hävettää vielä enemmän...). En siis silloin osannut arvostaa hyviä elokuvia ihan niin paljon kuin nyt, vaikka paljon elokuvia olin jo silloin nähnytkin. Olin nähnyt vääränlaisia elokuvia.

Marilyn Monroen tietävät ja tuntevat kaikki. Suuri osa pystyy myös mainitsemaan vähintään yhden elokuvan, missä nuori ja kaunis Norma Jean Baker näytteli ennen traagista ja todella liian aikaista kuolemaansa. Jokainen tietää, että "timantit ovat tytön parhaita ystäviä". Silti väittäisin, että kovinkaan moni minun ikäiseni tai minua nuorempi on nähnyt montaakaan Marilynin elokuvaa. Omalla kohdallani tunnustan myös olevani myöhäisherännyt tämän tyrmäävän, ikinuoren blondin tuotantoon ja legendaan.

Katsoin ensimmäisen Marilyn-leffani vasta pari kuukautta sitten. Olin aiemmin nähnyt vain joitain kohtauksia, kuten kuuluisan kohtauksen The Seven Year Itch -elokuvasta (1955), jossa Marilynin hame nousee korviin metrotunnelista tulevan ilmavirran takia (Isn't that delicious!). Ensimmäiseksi Marilyn-elokuvaksi River Of No Return (1954) ei ehkä ollut kaikkein paras valinta, mutta näinpä heti Marilynilta hieman vakavamman oloisen roolin. Viimeisen kahden, kolmen viikon aikana olenkin sitten katsonut jo 11 elokuvaa, joissa blondiini esiintyy, viimeisimpänä O.Henry's Full House (1952), jossa hänellä ei kovin suurta osaa kuitenkaan ole. Marilynin isoimmista rooleista näkemättä on enää The Prince And The Showgirl (1957), Let's Make Love (1960), The Misfits (1961) ja Don't Bother To Knock (1952). Hieman olisi siis katsomista...

Noita 40- ja 50-lukujen elokuvia katsoessa tulee mietittyä, miksen ole niitä aiemmin löytänyt. Esimerkiksi Film Noir -tyylin elokuvat olivat vielä kuukausi sitten täysin vieraita, mutta kavereitteni avustuksella ja Internetin opastuksella olen päässyt sisään myös synkkiin rikostarinoihin, jotka ovat pohjimmiltaan kaikki samanlaisia, mutta silti jokainen tavallaan viihdyttävä ja omanlaisensa. Mutta takaisin Marilyniin! Hänen elokuviaan katsoessani olen mielestäni sisäistänyt melko hyvin sen, miksi hän on niin palvottu, jopa kulttiasemassa vielä nykypäivänäkin. Vaikka Marilynin roolit ovat yhtä monimuotoisia ja yllättäviä, kuin Jason Stathamilla, hän kantaa roolinsa erittäin hyvin. Hölmö, keimaileva ja seksikäs kikkarapäinen blondi toimii niin komediassa, musikaalissa kuin film-noir dekkarissakin. En myöskään ihmettele sitä, miksi Marilyn Monroe on valittu mm. American Film Instituten Kaikkien Aikojen 6. suurimmaksi elokuvalegendaksi. Marilyn oli sellainen tyttö, jonka voisi niin sanotusti "laittaa purkkiin ja takanreunukselle". Ennenaikainen ja mystinen kuolema tekivä Norma Jean Bakerista ajattoman, kuolemattoman, legendan, koko maailman Marilynin.

Välillä tällaista, ensi kerralla jotain muuta..

Vuorokausirytmin kontrolloiminen yövuorojen epäinhimillisessä viidakossa on asia, joka saa monet fiksut ihmiset lopettamaan moisen pelleilyn tarpeeksi aikaisin ja palaamaan päivätyön suomiin etuihin, kuten säännöllisiin yöuniin. Itselleni tästä aiheesta ei vielä viimeisen vuoden aikana ole tullut ongelmaa, tai sitten olen vain edennyt työvuorolistasta toiseen yötyölisien ja suhteellisen vähän kuormittavan työnkuvan kiilatessa prioriteettilistallani oman terveyden ja nukkumisen edelle. Viime yö avasi silmäni tämänkin asian suhteen, vieläpä aivan kirjaimellisesti.

Tämänhetkisessä työvuorolistassani tämä viikko on viikko, jonkalaisia en mielelläni tekisi. Jos aloitetaan edellisen viikon lopulta, pe-la YÖ, su VP, ma-ti YÖ, ke VP, to VP, pe-la YÖ jne... Se, että listantekijä mätkäisee vuoden listasirkuksen aikana kertyneesta kokemuksestaan huolimatta tällaisen epäloogisen yhtälön paperiin, soittaisi hälytyskelloja, mikäli listoja mietittäisiin sen perusteella, mikä on järkevää ja mikä ei. Mutta, koska yhdeksässä tapauksessa kymmenestä luottaisin oman työpaikkani listantekijän käsiin vaikka oman henkeni, en näin läheiseen tarkasteluun ole nähnyt aihetta, en myöskään nyt.

Olisiko kannattanut? Ehkäpä, mutta omaan sellaisen filosofian siinä, mitä tulee työntekoon, että pikkuasioista on turha napista, mikäli ne eivät kaada koko maailmaa. Tämäkään lista ei sitä tee, mutta yksikin turhaan valvottu yö nostattaa henkilökohtaista v-käyrääni sen verran, että katson paremmaksi avautua tästä tällä tavoin. Tuo viikonloppu ja sitä seurannut epäloogisuus listassa olisivat olleet estettävissä helposti. Viikonlopulta olisin voinut jäädä vapaille ja olla vapailla aina torstai-iltaan asti, ei ongelmaa. Mutta ei! Sunnuntai vapaalla, maanantaina yhdeksi yöksi töihin ja sitten taas pari pitkää vapaata, ei vaan toimi!

Heräsin siis tänä aamuna puhelimen viestiääneen (note for self: sulje AINA KAIKKI SOVELLUKSET kun menet nukkumaan!) klo 4:05. Olin jo illalla miettinyt ääneen, että kuinkahan nukkumisen kanssa käy, kun olin ollut hereillä vasta reilut 6 tuntia yövuoron jälkeisten unien jälkeen. Huonostihan siinä sitten kävi. Kun en 5:15 kelloa katsoessani ollut vielä saanut unta, päätin hylätä sänkyni ja siirtyä sohvalle, ehkä pieni hetki Netflixin parissa auttaisi. Katsastin Marilyn Monroen tähdittämän lällykomedian Kuinka naida miljonääri (1953), mutta tämäkään ei auttanut. Töissä tällaisen hölmöilyn ihastelu sohvalla makuuasennossa olisi varmasti lisännyt silmäluomieni painoa useilla kiloilla, mutta kotona, ei mitään vaikutusta...

Tässä sitä sitten ollaan, uusi päivä ja uudet kujeet! Parin tunnin päästä alkaa vapaapäiviini olennaisesti liittyvä rumba, eli menen ja tulen sinne ja tänne koko päivän ja illan, käyn jopa töissäkin, vaikkei olisi pakko. Työmoraali ja lojaalius kuntatyönantajaa kohtaan kun on pidettävä mahdollisimman korkealla näinä Talousarvioiden ja YT-neuvottelujen aikana, perseennuolentaa myöskään väheksymättä. Onneksi kahden viikon päästä on PIKKUJOULUT ja pääsee purkamaan patoumia työporukan kesken ihan kunnolla. Jännittävää on myös nähdä, saanko tuolloin tietoa pomoltani mahdollisesta amk-opiskelun aloittamisesta, se olisi positiivinen yllätys se. Onneksi koulu alkaa vasta tammikuun puolivälissä (joo joo sinne on enää 2 kuukautta *kirosanoja*!!!), joten ei mitään kiirettä.

Hohhoijaa mikä avautuminen, tästä se taas lähtee, jos lähtee...

Hihhei!

Harkitsin jo aiemmin tätä mahdollisuutta, pohtiessani, herättäisinkö blogini uudelleen henkiin Feeniksin lailla tuhkastaan. Tarkoitan blogini muuntamista treeniblogin suuntaan.

EI, numero uno: En aio ainakaan tässä vaiheessa postailla tänne mitään ennen/jälkeen kuvia, varsinkin kun näyttäisin movember-parrassani (tästä lisää myöhemmin…) vähintäänkin pallovatsaiselta kulkurilta.

EI, numero dos: En aio myöskään miettiä täällä ääneen ruokavaliotani tai sen vaikutuksia treenin tuloksiin, enkä aio kysyä neuvoa siihen, mitä ruokia minun tulisi syödä, nämä asiat hoidan ihan muissa foorumeissa.

EI, numero tres: En myöskään aio lopettaa muista aiheista kirjoittelua, treenaaminen nyt vain sattuu viemään tulevina kuukausina lähes neljä päivää joka viikko, joten sikäli mikäli kirjoitan, kirjoitan myös salijanaroinnista, anteeksi.

Sitten asiaan: Tartuin pari viikkoa itseäni niskasta kiinni ja päätin siirtyä säännölliseen salitreeniin. Toisin sanoen, heittää Crossfit –harrastuksellani vesilintua. Kävipä kuitenkin niin, ettei CFJKL-jäsenyyttä noin vain katkaista, vaan heikoimmassa tapauksessa maksan kahden salin jäsenyyksiä kuukausittain ensi heinäkuulle asti. Vaan eipä hätää, jäsenyyden voi toki vuokrata jollekin satunnaiselle palloilijalle, joka on käynyt joko OnRamp tai Eazy –kurssin ja mikä tärkeintä, on motivoitunut käymään Crossfitissa minua ahkerammin (tämä on se helpompi vaatimus).

Crossfit on siis kuopattu, mitäs nyt, kysyy kansa! Sitten vain kolmijakoista tappotreeniä kaikkien yövuorojen ja ykkösvapaiden sekaan niin avot, johan alkaa lyyti kirjoittaa, ihan pensselikynällä. Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat olleet ns. tunnusteluviikkoja, jolloin vasta alan löytää sopivat aloituspainot ensimmäisille sarjoille ja (nyt se sitten jo tulee…) ruokavaliokin alkaa pikkuhiljaa vaihtumaan jämptimpään suuntaan. Täytyy myöntää, että aloitus on ollut IMHO (jos et ymmärrä, niin älä sitten ymmärrä…) erittäin positiivinen. Jokaisen treenin jälkeen olen ollut hieman väsynyt, mutta samaan aikaan tuntuu kuin, käytettäköön tätä työpaikkani ilmaisua, kuin höllisi ihan vietävästi! Vielä kun keksisin mistä saan jokaiseen yövuoropäivääni pari tuntia ylimääräistä kelloon niin kaikki olisi loistavasti!

Tummaa, mustaa, Film Noir!

Se urheilusta, puhutaanpa hetki elokuvista. Olen viimeisen parin viikon aikana myös päässyt sekä parrankasvun, että mustavalkoisten klassikkoelokuvien makuun. Siinä missä parta on pikkuhiljaa jo osoittautumassa muuksikin kuin maitohaiveniksi, elokuvien värimaailma käy aina vain tummemmaksi. Film Noir on ollut genre, jota en ole aikaisemmin edes ajatellut muuna kuin mustavalkoisina jännäridekkareina (sitäpä ne pääsääntöisesti kylläkin ovat), on noussut jonkinlaiseksi ponnahduslaudaksi 1900-luvun elokuvataiteen maailmaan omalla kohdallani. Detourin (1945), D.O.A.:n (1950) ja The Hitch-Hikerin (1953) kaltaiset klassikot ovat nousseet kieltämättä viimeisten viikkojeni kohokohdiksi. Myös sellaiset klassikkopätkät kuin Plan 9 From Outer Space (1959, Maailman Huonoin Elokuva) sekä neuvostoliittolaisen Mikhail Rommin Trinadtsat (1937) ovat löytäneet tiensä verkkokalvoilleni. Näistä kaikista on kiittäminen Youtubea ja sen moninaisia mahdollisuuksia.

Mahtava marraskuu ei olisi mahtava, mikäli jättäisin mainitsematta David Cronenbergin kulttielokuvaa Shivers (1975), josta pääsin todistamaan leikkaamatonta, useammasta leikatusta kelasta koostettua pitkää versiota. Ajatus seksinnälkäisistä zombeista on sellainen, jota ei vain voi romantisoida, se pitää nähdä!

Huhhuh, parta kasvaa ja kello käy joten eiköhän tämä ollut tältä erää tässä. Kahvinkeittoon ja ruudun ääreen, tämä viikko käy kohti loppuaan, mutta vielä ehtii mainostaa Yle Teeman Elokuvaviikkoa, joka on tuonut myös omaan elämääni upeita kokemuksia, kuten Jeanne d’Arcin Kärsimys (1928). Katsokaa elokuvia, kuntoilkaa ja nauttikaa, Arrivederci!

...No ei sentään, unohdetaan nuo kesähitit hetkeksi kuitenkin!

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin käsittämättömän kesäisiä, ettei kirjoittaminen (tai mikään muukaan järkevä) ole millään mahtunut things-to-do listalleni, pahoittelut. Nyt kuitenkin pikku kirjailut niin saadaan blogi taas rullaamaan.

Kesä on siis tullut! Tuossa parin kaverini kanssa ihmettelimme asioiden kulkua tänä keväänä, tietysti ihan vain siksi, että suomalaisessa small talkissa luonnollisin ja kivuttomin vaihtoehto on tietysti sää. Hämmästelimme sitä, kuinka vielä pari vuotta sitten hölistiin, että talvet lyhenevät ja muuttuvat märiksi ja ikäviksi, kun taas kesäisin sataa vettä kaatamalla ja napajäät sulavat sitä vauhtia että 100 vuoden päästä Turun saaristosta kerrotaan samanlaisia legendoja, kuin Atlantiksesta.
Noh, otimme siis edellisen vuosikierroksen käsittelyyn. Syksy tuli ajallaan, talvi alkoi kunnolla marraskuun puolivälin jälkeen ja seuraava nollan yläpuolella oleva lämpötila mitattiin jotakuinkin helmi-maaliskuun taitteessa. Talvikin oli siis normaali, luntakin riitti halukkaille. Kevät tuli monien mielestä myöhässä, kun lumet sulivat kunnolla pois vasta maalis-huhtikuussa, eikä ennen vappuakaan kukaan olisi osannut odottaa, millainen toukokuu meille koittaakaan. Toukokuussa sitten alkoi tapahtua ja viimeiset pari viikkoa on jokainen siihen taipuvainen kyennyt nauttimaan auringosta, lämmöstä ja kesän saapumisesta. Viime viikko oli kaikista ihmeellisin, kun radioaalloillakin ja uutisissakin päästiin hehkuttamaan, miten Lapissa on koko Euroopan parhaat lomailukelit. Kyllä kotimaanmatkailu kukkii!

Itse nautin kesästä. Huomasin vasta viime viikolla, etten ehkä olekaan niin talvi-ihminen kuin olen tähän saakka kuvitellut. Jos jaksaa tehdä 5-päiväisen treeniviikon ilman ongelmia ja käymään vielä yöt töissä ilman mitään ongelmia, voisin väittää toimivani sisäisillä aurinkopaneeleilla. Talvella tällaisen rytmin ylläpitämiseen vaadittaisiin lisävitamiineja ja runsaasti enemmän motivaatiota, kesän ansiosta ravintolisät vanhenevat kotini ruokakaapin uumenissa syksyyn saakka, kesällä en niitä tarvitse!

Kesään kuuluvat toki myös sandaalit. Totesimme tuossa avokkini kanssa, että 8 vuotta vanhat VIOLETIT Asicsen sporttisandaalini ovat parhaat päivänsä nähneet, joten kenkäostoksille jouduin! Onni onnettomuudessa, että Prismasta löytämäni Haltin sandaalit olivat epäkuntoiset ja jouduin palauttamaan ne, sillä löysin samalta reissulta - eri kaupasta tosin - kauan kuolaamani Sanukit, vieläpä tarjoushintaan! Kotona sain kuulla, kuinka minusta on tullut "vihreä", kun ostin ekologiset hippisandaalit... Mutta sainpahan tossut, jotka tuntuvat jalassa paremmilta, kuin yhdetkään aiemmin ostamani! Kyllä kelpaa hipin kulkea Sanukeilla, vielä kun jostakin löytäisin hampusta tehdyn kesäpaidan, niin voin ilomielin allekirjoittaa avokkini ajatukset.

Treenit toki pyörivät, helteestä huolimatta! CrossFitissä ollaan jo kolmea treenikertaa vaille kurssin läpäisseitä, eikä Pajallakaan huonosti mene. Käsilläseisontapunnerruksia, köysikiipeilyä, kippileuanvetoa ja kuormurin renkaanraahaamista lienee myös huomenna luvassa, niin hullulta kuin ne kuulostavatkin. Seinällä selvitin tänään 3 ihkauutta reittiä, joista yhden valloittaminen ei ollut käynyt edes mielessäni, kun sen kolme viikkoa sitten ensikertaa näin. Tänään vain kokeilumielessä lähdin liikkeelle ja pääsin kuin pääsinkin ylös saakka, huippua!

Tässähän tätä taas oli, nyt työyö 1/3 pyörimään Jason Stathamin ja Edward Nortonin seurassa. Hiostavaa yötä kaikille!

Työpaikkani ja etenkin työaikani suurimmat riemut voi kokea ainoastaan tekemällä tätä työtä ympäri vuoden. Talvella on upeaa vain kierrellä pimeässä talossa, terassin lankuilta voi mitata yön aikana sataneen lumen määrän ja aamun pimeydessä kun lipsuttelee hakemaan lehteä, saa ihan omassa rauhassaan manailla huoltomiesten asennetta lumitöiden tekoon...

Mutta nyt on onneksi jo kesä, lomaviikkokin heilahti yhtä nopeasti kuin kahvakuula crossfit-treeneissä, mutta mikäs tässä on ollessa. Äsken koin nimittäin taas yhden upean tilanteen, joka auttaa jaksamaan vielä toisen, kolmannen, tai neljännenkin yön putkeen. Katselin konttoorin koneelta elokuvaa kaikessa rauhassa, kun huomasin kaihtimien raosta aamuauringon ensimmäiset, oranssinsävyiset valonsäteet. Olen aina tykännyt kesäöiden valoisuudesta ja etenkin sellaisina öinä, jolloin on selkeää, koin jo pikkupoikana (niin, nyt olen iso poika) riemunsekaisia tuntemuksia valvoessani aamuyöllä ja seuratessani aamun aikaista sarastusta.

Ensimmäiset säteet ja vielä reippaasti työaikaa, mitä siis teen? Vedenkeitin päälle, kirja kouraan ja kuuman kupillisen kanssa terassin keinuun istumaan. Vaikkei aamuaurinko tosiaan kovinkaan paljoa lämmitä, eikä tällainen hempeily muutenkaan aikuiselle miehelle sovi, niin SE oli se minun aamuhetkeni. Vaikka koko yön olen yleensäkin yksikseni omassa rauhassa, kymmenien lintujen sirkutus, hyvä kirja, aamuaurinko, koivikon havina kesätuulessa, sekä kuuma tee saavat ikään kuin pysähtymään. Tarttumaan hetkeen, niinkuin sanotaan. Näinä hetkinä on vaan niin mukava olla töissä.

Carpe diem, seize the day, tai jotain... Joka tapauksessa, kesä on täällä ja kelitkin sen mukaiset, naatitaan! Toivottavasti jatkuisi ilmat tämäntapaisina vielä elokuullekin, jottei kesäloman loppu menisi aivan reisille.

Tämän allekirjoittaneen henkilökohtaisen kesäbiisin myötä, pitäkäähän kaikki kivaa älkääkä koskaan kasvako isoiksi, minä en sitä ainakaan aio tehdä!

Huhhuh, näin siinä sitten meinasi käydä, että oli tämäkin huvi jäädä puolitiehen... Let's give this a try, shall we..

Edellisestä tekstistä on siis aikaa ja sehän taisi sisältää aika pitkälti potkupallospekulointia, joten jospa palataan puhumaan siitä, miten oikeassa maailmassa sujuu!
Hevosenliha on tapetilla - ja lautasella! Täällä EU:ssa pohditaan niin suuria juttuja, ettei tällaisella pojankoltiaisella tahdo aina riittää ymmärrys ja aika niiden puimiseen. Viime päivinä on puhuttu (liikaa) siitä, kuinka naudanlihatuotteissa onkin ollut tuoteselosteista poiketen myös hevosenlihaa. Evirahan tutkii näitä asioita työkseen joten ihan mukavaahan niistä on tiedottaa, ei siinä mitään. Mutta miksi joka ainoan lehden ja nettisivun palstatila täytyy täyttää viikkotolkulla tällaisella hevonkukulla. Hevosenliha ei tietääkseni ole vaarallista ja jos tuotteet täytyy poistaa myynnistä siksi, että tuoteselosteita täytyy päivittää, niin älkää nyt hitto vieköön heittäkö niitä entisiä tuotteita paska-aholle! Ei "viimeisen myyntipäivän" ylittäneitä leipiäkään heitetä sianruuaksi, vaan niihin ilmestyy pieni punainen tarra jossa lukee "-30%". Näin voisi ihan hyvin lihatuotteillekin tehdä, kaupaksi menisivät!

Se uutisista, Oscarit jaettiin sunnuntai-maanantai yönä (!!!!!!!!!!!!) ja pakkohan se oli porukan mukana valvoa ja jännätä ja täyttää Twitter ja Facebook mitä tärkeämmillä kommenteilla. Ja täytyy se tännekin ilmoittaa, että allekirjoittanut osasi veikata (luetaan "ennustaa", terveisiä Noora Karmalle!) peräti 17 kaikista 24:stä kategoriasta oikein, melko hyvin oltiin siis kartalla näin ensikertalaiseksi! Henkilökohtaisella tasolla gaala oli kaksijakoinen. Toisaalta, henkilöpalkinnoista kaikki paitsi Ohjaus menivät niille henkilöille, joiden halusinkin voittavan. Ainoastaan siis Ang Leen voitto nosti jollakin tapaa niskakarvat pystyyn, toivoin nimittäin voittoa Steven Spielbergille Lincolnista. Jos noin hyvin kerran meni, niin miksi sitten kaksijakoiset tunnelmat? Noh, omat suosikkini Lincoln ja Silver Linings Playbook saivat yhteensä vain 3 Oscaria, joka on melko heikosti jos mietitään, että Lincoln yksinään oli peräti 12:ssa kategoriassa ehdolla. Mutta meni miten meni, joka tapauksessa upeita elokuvia tuli katsottua Oscareiden takia tammi-helmikuun aikana, ei noita palkintoja turhan päiten jaeta!

Elokuvilla on tapana herättää tunteita ihmisissä, se on itsestäänkin selvää. Omalla kohdallani koin kuitenkin nimenomaan Silver Linings Playbookin, Lincolnin ja Les Miserablesin aikana sellaisia tunteita, joihin en uskonut elokuvan katsomisen johtavan. Olin mykistynyt, tirautin jopa pienen kyyneleentapaisenkin ja SE on jo kova saavutus. Kertookohan se siitä, että vanhentuessaan ihminen herkistyy helpommin vai siitä, että nuo elokuvat olivat oikeasti koskettavia? Kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa, 5 tähden elokuvia kaikki nimittäin. Tai sanotaan 4:n, eivät ne mitään Kummisetiä sentään olleet!

Kiipeilymaailmassakin on tapahtunut tässä parin viikon aikana. Pajalle oli ilmestynyt Ystävänpäivän jälkeen pinkkejä, violetteja ja harmaita otteita ja uusien reittien myötä seinät näyttivät päiväkerholaisten värityskirjan sivuilta, hyvässä mielessä tietenkin. Uudet otteet myös toimivat allekirjoittaneen kouraan erittäin hyvin ja sainkin valloitettua useamman uuden 5 ja 6 tason reitin heti ensi yrittämällä, tällä viikolla kohti uusia haasteita ja valloittamaan ne loputkin 6-tason reitit!

Tällaisia kuulumisia, jospa ensi kerralla saisin tekstiä aikaiseksi nopeammin, nyt vähän Angry Birdsiä ja joku elokuva vielä, onhan työaikaa kuitenkin jäljellä yli 4 tuntia! Argo f*ck yourself, kuten tuore Oscar-voittaja Ben Affleck sanoisi!

Hipsis ja anteeksi julkaisutauosta, oli menoja...

Nyt tulee sitten sitä jalkapalloa, mutta te jotka ette palloilusta välitä, älkää suinkaan sulkeko sivua, yritän saada tästä ihan luettavan ja viihdyttävän tekstin joka tapauksessa!

Asiaan, tässä on nyt jo jonkin aikaa, itse asiassa marraskuun lopulta asti keskusteltu futispiireissä siitä, mitä ensi kesä tuo tullessaan. Toki tammikuussa oli jo siirtoikkuna avoinna ja muutama kiinnostava siirto siellä tapahtuikin, mainittakoon nyt vaikka Demba Ba Chelsean pelastukseksi ja David Beckhamin (ja ennen kaikkea Victorian) muutto L.A:sta Pariisiin. Kevät tuo kuitenkin muurarin, maalarin, sekä hanslankarin, joten futisfanaatikkojen kiima kentän ulkopuolisiin asioihin senkun kasvaa, mitä lähemmäs kesä saapuu.

Jos vaikka tuosta Chelseasta, kun siitä itse niin kovin pidän. Sinisten kausi meni pilalle siinä vaiheessa, kun Setä-Roman päätti, että kun Juventukselle kärsitty 0-3 tappio Torinossa varmisti Sinisten putoamisen ensimmäisinä puolustavina mestareina 16-parhaan joukosta Mestareiden Liigassa, eikä Valioliigassakaan oltu korkeimmalla korokkeella, niin Roberto Di Matteon aika seurassa on täysi. Viime kevään FA Cupin ja Mestareiden Liigan voitto painoivat vaakakupissa kuin saippuakuplat viimeisten 5 ottelun rinnalla. Fiksua? Ei ehkä, mutta koska Oligarkki, mahdollista.

Uusi väliaikainen valmentaja, neljäs pukumies 2 vuoden sisällä, Rafa Benitez ei ollut joulukussa, eikä ole vielä helmikuussakaan Chelsea-fanien keskuudessa kovin pidetty mies. Jos joukkueen peli on sekaisin kuin seinäkello, eikä 4-2-3-1 systeemin kärjessä keikkuva (tai paremminkin huojuva) Fernando Torres saa muuta aikaiseksi kuin vihellyskonsertin kotiottelussa, niin ei tilanne ainakaan ylipainoisen espanjalaisvalmentajan palkkaamisella parane. Tammikuussa asiat menivät jo parempaan suuntaan. Hankittiin Demba Ba Newcastlesta vahvistamaan kärkeä. Mieliala ja fiilis pukukopissa ja katsomossakin nousivat, mutta tuloksellisesti Ba ei ole vielä päässyt vauhtiin Stamford Bridgellä. Eikä pääse jatkossakaan, jos Benitez jatkaa linjalla, jolla Ba pelaa minuutit 80-90. Torres ei saa mitään aikaan The Bridgellä nyt, eikä jatkossa, kesällä lienee odotettavissa paluu Espanjaan. Lontoossa tuskin katsottaisikaan pahalla sitä, jos El Niñolla saataisiin, muutaman miljoonan bonuksella, vaihdossa Radamel Falcao auttamaan maalinteossa. Myös valmentaja vaihtuu, mutta kuka huippunimistä enää tahtoo tulla manageriksi Chelseaan, jossa työpaikka on yhtä varma kuin telemarkkinoijalla? Pep Guardiola valitsi FC Bayernin, koska paras mahdollinen vaihtoehto hänelle tässä vaiheessa, totta. Jose Mourinhon paluu olisi koko Sinisten yhteisölle unelmasiirto, miehen sopimus Real Madridin kanssa kun päättyy 95% todennäköisyydellä kesäkuun 1. Evertonin David Moyes on myös tukevasti otsikoissa, kun puhutaan Chelsean ensi vuoden valmentajasta.

Muttä nämä ovatkin JUORUJA.. Median raiskaamia tarinoita, joilla täytetään niin päivälehtien, nettisivujen kuin televisiouutistenkin palstatila. Viimeksi tänään kimpaannuin, kun menin mielenkiinnosta avaamaan linkin, jossa luki "Jose Mourinho wants Chelsea job!". GiveMeFootball.comin sivuilta avautunut tarina kertoi melko ohuin perusteluin, miksi The Special One on nyt "erittäin todennäköisesti palaamassa Lontooseen", jopa ENNEN kesää... Tällaisilla artikkeleilla voi heittää vesilintua, jos omistaa edes hitusen lähdekriittisyyttä päässään. Ei haastatteluja, ei kommentteja Mourinholta tai Chelsean johdolta, pelkkää arvailua ja spekulointia, jota me ystävieni kanssa tapaamme harrastaa vain baaritiskillä oluen ääressä... Uskokoon ken tahtoo, itse odotan ainakin mieluusti kevään tuloa vesi kielellä, vasemmalla silmällä toki seuraten myös huhumyllyn siipien pyörimistä, mutta ilman suurempia toiveita.

Ainoa fakta ja totuus, johon tällä hetkellä voi Chelsean kohdalla luottaa on se, että Rafa Benitez on toukokuun loppuun joukkueen valmentaja, tykkäsivät fanit ja pelaajat ja media siitä tai eivät. Ja siitä voi lukea vaikka täältä, että mitkä ovat Chelsean realistiset tavoitteet tälle kaudelle. Ja vaikkei uusi valmentaja olisikaan Jose Mourinho (toki toivon suuresti, että olisi!), niin Chelsean ensi kesän ohjelmistoon kuuluu puolustuksen ehdoton vahvistaminen, sekä hyökkääjäruletti. Maalejahan Blues tekee lähes joka ottelussa, paitsi Swanseata ja QPR:ää ja muita suuria seuroja vastaan, mutta omissa soi myös vähintäänkin yhtä useasti. Toppariosasto on aivan liikaa riippuvainen John Terrystä, eikä maalivahtiongelmakaan voisi olla enää suurempi, nimittäin jos Petr Cech on loukkaantuneena, niin Chelsealla on laittaa tolppien väliin vain Ross Turnbull, jota en luottaisi edes JJK:n maalille Veikkausliigan kahinoihin. Haasteita riittää, mutta esimerkiksi Falcao, Benedict Höwedes, Mats Hummels tai Clement Chantome voisivat olla hyviä valintoja kesän siirtomarkkinoille, vielä kun joku ymmärtäisi Setä-Romanillekin nämä kaverit tuoda esille...

Tällaista tällä kertaa, anteeksi futiksen vihaajat ja hyvää yötä kaikki!

Ja täällä taas! Johan se viikko vierähtikin, eikä ihan huono reissu ollutkaan!

Lontoossa erittäin positiivisissa tunnelmissa vietetyn viikonlopun jälkeen on ihan mukava palata töihin, varsinkin kun seuraavaan kahteen viikkoon ei juuri muuta tarvitse ajatellakaan kuin näitä yövuoroja.
Sanomattakin on selvää, että reissu oli onnistunut. 3 päivää ei vain tahdo oikein riittää Lontoon kaltaisen metropolin koluamiseen, ensi kerralla täytyy laittaa työvuorotoiveisiin kahden viikon vapaat, että kerkeää tarpeeksi lomailla..
Vaikka oltiinkin jalkapallon ja pubikulttuurin syntysijoilla, en olisi uskonut, että sinisellä fanipaidalla ja sini-valkoraitaisella huivilla saisi niin paljon kavereita, kuin Earl's Courtin kuppiloissa sain. Etenkin sunnuntaisen Chelsea-Arsenal -ottelun jälkeen (2-1 Chelsealle, KTBFFH!) sai halutessaan keskustella vaikka koko loppuillan ja yön ja seuraavan aamunkin ottelun tapahtumista ja kotijoukkueen sisäisistä asioista, puoli-ilmaisten oluiden äärellä tietysti.

Stamford Bridge, kuten muutkin "oikeat" futisstadionit, oli Harjun ELY-Stadioniin tottuneelle melkoinen kulttuurishokki aluksi. Puitteiden lisäksi myös brittiläiset palloilufanit toivat sunnuntai-iltapäivään loistavan, olutaromisen säväyksen. Jalkapallokulttuurin kehdossa todella nautti pelin seuraamisesta eritavalla, kuin esimerkiksi edellämainitulla ELY-Stadionilla. Lumisade nostatti myös hymyn huulille, eikä vähiten sen takia, että paljastettuani suomalaisuuteni paikalliset pitivät allekirjoittanutta jonkinlaisena guruna, jota ei nollakeli ja pikku lumisade juurikaan haitannut. Osa tosin oli myös sitä mieltä, että toin lumisateen mukanani, hyvässä mielessä tosin.

Nuorisohostelli YHA Earl's Court tarjosi juuri sitä, mitä siltä odotinkin. Reipasta ja nuorekasta asiakaspalvelua, hermojaraastavia ja vuotavia hanoja, sekä rennonrempseää ryyppyseuraa. Kansainvälinen tunnelma huipentui sunnuntaina ensin irlantilaisneitokaisen kanssa käytyyn keskusteluun jalkapallosta ja etenkin siitä, miten juuri Chelsean tilanne voitaisiin pelastaa Euroopan jalkapallokartalla. Loppuillasta huomasin istuvani lähipubissa nauttimassa Guinnessiä italialaisen, argentiinalaisen, brasilialaisen ja hollantilaisen huonekaverini kanssa, joten omalta osaltani voin todeta osallistuneeni globalisoitumisen edistämiseen kiitettävällä tasolla.

Kiipeily Lontoon Arch Climbing Wallilla oli viikonlopun ehkäpä raastavin, mutta myös jollain tapaa miellyttävin kokemus. Itsensä voittamista ja jatkuvaa ajatustyötä vaatinut kaksituntinen tuskin muutti ihmiskunnan tulevaisuutta, mutta minulle se oli mieltäavartava kokemus, arvostan paikallista Boulderpajaani entistä enemmän. Löysin myös omat rajani, ne menevät katossakiipeämisessä. Ehkä parin vuoden päästä...

Tällaista turinaa tällä kertaa, jospa sitä käpertyisi sohvan nurkkaan ja edistyisi Mario Puzon Kummisetä -pokkarissa muutaman sata sivua, Bon Nuit!!

Se olisi sitten viimeinen yö ennen pitkää viikonloppua Lontoossa!

Vielä ehtii kuitenkin jorinoida. Kävin tuossa toissapäivänä (vahingossa) Keljon McDonald'sissa syömässä ja tällaisen temperamenttisen ja lyhytpinnaisen yökön laittaminen kymmenmetriseen jonoon eri asioista valittavien ihmisriekaleiden kanssa sai aikaan sen, että päätin boikotoida koko ruokalaketjua tästä eteenpäin, anteeksi siitä.
Eikä siinä vielä kaikki. Vaikka minulle henkilökohtaisesti riittää pelkästään se, että hiljaa odottelen vuoroani, niin muille se ei näköjään riitä. Edessäni jonottanut puolitoistametrinen lukiolaiskääpiötä muistuttanut nuorimies hoiti leiviskänsä ihan hyvin, mutta taakseni ajautunut ihmisriekale maitopartansa, äitinsä ja kahden alle kouluikäisen poikansa kanssa tekivät muutoinkin hermojaraastavasta jonottamisesta elämäni pisimmät 10 minuuttia.

Mies itse ei sinällään mitään väärää tehnyt, hänhän vain oli poikennut rakkaan äitinsä ja jälkikasvunsa kanssa täyttämään vatsansa lisäaineilla ja pullamössösämpylällä sillä aikaa, kun vaimo kierteli Prisman käytäviä ostoskärryjensä kanssa. Miehen äiti sen sijaan jaksoi mainita useampaankin otteeseen siitä, kuinka "mäkkärin" työntekijäresurssit ovat alimitoitettuja ja kuinka kamalan turhaa on, että käytössä on vain yksi kassa, vaikka keittiössä ja autokaistan luukulla häärää molemmilla yksi ihminen lisää. On tämä julma maailma. Myös Tiku ja Taku seilasivat malttamattomina jonon päästä päähän jääden välillä ihmettelemään Happy Meal -leluja ja välillä odottamaan toiveikkaina, josko tyhjälle kassalle ilmestyisikin joku työntekijä heitä palvelemaan, ei tarvitsisi mummin kaakattaa puolta päivää jonon perällä.

Noh, selvisin kunnialla ja hengissä joten säästän teidät yksityiskohdilta, joka tapauksessa perinteinen anoppi - miniä -asettelu kuultiin ja myöhemmin vielä nähtiinkin, mutta asiaan!

Päätin elokuvien ystävänä osoittaa kulttuuritietämystäni tilaamalla "Royal with cheese" sen sijaan, että olisin tilannut vain Quarter Pounderin. Edellisen tekstini lukeneet ja lopun linkkiä klikanneet ymmärtävät viittauksen Pulp Fictioniin. Tämä parikymppinen pirkko, joka tilaukseni otti vastaan, ei selvästikään ymmärtänyt. Ensin hän sönkötti, ettei listalta löydy sellaista ateriaa. Sanoin, että se onkin hampurilainen, ei ateria. Vieläkään ei raksuttanut. Tyttö päätti ilmeisesti pelastaa tilanteen sanomalla, että "meillä on kyllä tollanen quarter pounderi, kelpaisko sellanen?". Päättelin takanani olevasta ihmismäärästä, ettei kannata esittää liian nokkelaa, joten tyydyin vain sanomaan, että "senhän minä jo aikaisemminkin tilasin..."

Tilanne herätti allekirjoittaneessa kysymyksiä ja outoja tuntemuksia. Miksi lähes minunikäiseni tsirpula ei osannut yhdistää elokuvareplaa tilaukseeni? Mutta totta kai tuollainen tilanne saattoi tulla vähän puskista, enkä minäkään ihan heti olisi ehkä osannut reagoida työskenneltyäni 10 tuntia tauotta paistinrasvankatkuisessa minikeittiössä finninaamaisten opiskelijapoikien ympäröimänä, ymmärtäähän sen.

Pistää kuitenkin miettimään, miksei klassikoita enää arvosteta. Vai katsotaanko ne vain toisella silmällä ja korvalla, ilman ajatusta? Molempi pahempi...

Mutta jopas oli ihan liian pitkä teksti, julkaisenpa kuitenkin, kun tehdyksi tuli.

Lontooseen siis, perjantaina pubiin, lauantaina leffaan (Les Miserables) ja sunnuntaina... Stamford Bridge...
Adios!!!

Että sellainen viikko tällä kertaa, emäntä tuli, oli ja lähti. Toivottavasti tulee takaisinkin, huhtikuussa (!!)

Mutta tänään tapahtui paljon hyvääkin, Boulderpajan muutamia uudelleen kursittuja reittejä tuli käytyä paikanpäällä ihmettelemässä ja jälleen sain uuden kaverin tutustutettua mainioon lajiin. Omalla kohdalla reissusta tuli hieman kaksijakoinen. Toisaalta ihan voittajafiilis, kun selvisin voittajana en kahdesta, enkä kolmestakaan, vaan neljästä uudesta 6-tason reitistä, joista yhtä olin aikaisemmin kokeillut. Kuulostaa lottovoitolta näin flunssaviikon jälkeen, eikö? Mutta kuten sanoin, kaksijakoinen, kaksiteräinen miekka oli Pajavierailu tänään. Nuo huikeat reittivalloitukset, sekä muutama muu periksiantamaton yritys oman tason ylärajoilla olleisiin reitteihin aiheuttivat (taas) allekirjoittaneelle haavereita. Joko meikäläisen käsien iho on niin tottumatonta vielä tuollaiseen repivään rääkkiin TAI sitten tarvitsen vain vahvikkeita (hanskat) pärjätäkseni, sillä jälleen saatiin sormiin nahkaa rullalle... Ja edellisistä kerroista poiketen ei yhden vaan kahden sormen kohdalla kävi näin, mutta 'no pain, no gain' tai jotain...

Kiipeilyyn kotimaassahan tulee nyt sitten parin viikon tauko, kun ensi viikolla pajautellaan Lontoon superhyperkiipeilyluolassa! Toivottavasti Bepanthen ja viikon tauko riittävät sormien ihon uusiutumiseen, muutoin saattaa Lontoossa tulla kivulias reissu.

Heräteostokset, ne ovat ainakin viime aikoina tuoneet uutta sisältöä omaan elämääni. Ei koskaan pitäisi mennä nälkäisenä ruokakauppaan, eikä liioin haahuilemaan Anttilan TopTen -osastolle ihan vain "katselemaan", josko jotain elokuvantapaisia sieltä yövuorojen iloiksi löytyisi. Espanjalaista kauhua on tänä yönä tiedossa, kuin myös viimein se Planet Terror, josta jo edellisellä kerralla (ehkä) mainitsin. IMDb Top 250 -listankin lonkeroihin jouduin viikko sitten, joten seuraavien kuukausien aikana pitäisi sitten nähdä n. 130 uutta elokuvaa, joista en ole aiemmin kuullut kuin nimen ja/tai hyvin röyhkeästi spoilatun juonen. Jännitettävää riittää.

Heräte voi olla myös rakkaan harrastuksen heräte. Nimittäin jo kuolleen ja kuopatun juoksuinnostukseni (½-maraton 1:44:12. 9/2011) reinkarnaatio koettiin toissapäivänä, kun menin hulluudessani ostamaan parin sadan euron Asics -juoksukengät, joista tarvitsi paikallisessa urheiluliikkeessä maksaa enää vain 99e. Tänään niitä jo kokeilin ja vajaan 6km lenkki taittui "ihan mukavasti", joten ehkäpä syksyllä käydään taas omien rajojen ja ennätysten kimppuun massajuoksun muodossa.

Nyt kuitenkin kohti yötä ja yötyötä Nodo -rainan myötä, Sayonara!

Näin se aika rientää, edellisen kerran viime vuonna kirjoitin ja tänään taas... Kertoo myös siitä, että TAAS ollaan yövuorossa. Tällä kertaa olot on kyllä sellaiset, ettei ehkä olisi kannattanut töihin edes lähteä. Enkä nyt tarkoita viskin/oluen/viinin aiheuttamia oloja, vaan kuumeisen tukkoista flunssaoloa... Mutta kun lääkkeitä löytyy omasta ja työpaikankin takaa, eikä korvakuumemittari näyttänyt kuin 35,8 astetta, niin pakkohan se taas oli lähteä! ...Mutta onneksi meillä on mukava yö taas tulossa!

Sain mukavasti avokkini takaisin Atlantin toiselta puolen, vaikkakin vain hetkeksi, mutta sain kuitenkin! Vuosi vaihtui espanjalaista kauhua tuijotellessa ja eilen kävin tutustuttamassa kauniimman puoliskoni Boulderoinnin loistokkaaseen maailmaan! Omalta osalta meni tuo tämänviikkoinen hämähäkkimiehen matkiminen hieman seuranpidon ja ohjaamisen puolelle, mutta minkäs sitä rakkaudelle voi.. Eikä tosiaan haittaa, vaikkei tullut valloitettuakaan kuin maksimissaan 2 uutta reittiä, tämä flunssakaan kun tuskin 1½ tunnin kiipeilystä hirveästi parani. Pari kutostason reittiä veivät toistaiseksi voiton, mutta kunhan flunssa selätetään ja taidot karttuvat niin eiköhän se siitä. Ja mitä rakkaani suoritukseen Pajalla tulee niin, ainakaan ei yrittämisenpuutteesta voi tyttöä syyttää, helpommallakin olisi voinut ensikosketuksensa ottaa, ylpeä siis olen!

Taidot tosiaan karttuvat, joka viikko huomaan pystyväni edellistä kertaa parempiin suorituksiin! Kiipeily ja etenkin boulderointi näyttävät olevan sellaisia, että alkuun kehitys on ihan hurjaa. Cliffhanger -fiilis tulee tuon tuosta, mutta eipä sitä ehdi miettiä kun loputon itsensävoittamisen halu ajaa eteenpäin ja saa yrittämään mahdottomiakin reittejä kymmeniä kertoja. Vielä ensi viikolla Boulderpajalle ja sitten seuraava kierros onkin astetta eksoottisempi, kun pääsen kokeilemaan taitojani Lontoossa, Arch Climbing Wall -nimisellä Pajalla! Siltä reissulta olisi tarkoitus hankkia myös omat kiipeilytossut, säästää nimittäin pitkässä juoksussa (tai pitkässä kiipeilyssä) hyvän kasan euroja.

Tämä yö tosiaan aloittaa taas uuden putken vuoroja, neljä ensin lämmittelyksi, joita seuraa yksi vapaapäivä, jonka jälkeen saan taas kolmen yön ajan valvottaa itseäni. Onneksi maailmassa elokuvia riittää! Tämän yön teemana on juuri hankkimani Tarantino/Rodriguez -boksi sekä espanjalaista kauhua Tesis -nimisen rainan myötä. Myös tulevaa Lontoon reissua täytynee suunnitella ja eiköhän minulle jotain työhönkin liittyvää täältä löydy...

Joka tapauksessa mukavaa yötä teille muille ja ensi kerralla tarinoidaan ainakin jalkapallosta, Arrivederci!

Tilaa: Blogitekstit ( Atom )

Pages

Yön pimeydessä

Navigation Menu

Maanantain futispannukakku...

Mykkäelokuvien mykistämät...

Miehen työ

Marilyn-hetki...

Unholan unirytmi...

Leffabloggauksesta treenibloggaukseen...

Tummaa, mustaa, Film Noir!

Kesäloman suunnittelua...

Myrsky vesilasissa ja muita ajankohtaisia tarinoita

Levikset repee...

Kesäyön hetki...

Lomatunnelmissa

Paluu "kynänvarteen"

Tykyttävä paastolupaus

Vapaapäivän riemua!

Oscareita, hevosenlihaa ja pinkkiä seinäkiipeilyä!

Palloilutuokio...

Lontoosta yövuoroon...

Kulttuuria pikaruokalassa...

Kummisetiä, salijanareita ja koiranpissaa!

Pajapäivä 5!

Leffafriikin päiväkirja...

Kuumehouruja...